Laiskan pulleana

Aamulla myöhään mietin josko lähtisin hiihtämään. Sitten yo-tyttö tarvitsi printteriä ja tuli käymään. Juttelimme suklaasta, karkeista, joululahjoista, joulukuusista (me molemmat rrrakastamme joulukuusia) ja siitä kuinka heidän koira varasti kinkun. Juttelimme televisio-ohjelmista, kuinka Muodin huipulle ja Huippumalli haussa olisivat paljon parempia, jos niissä ei olisi niitä typeriä riitoja ja haukkumisia, olisi pelkkiä mallikuvauksia ja kuvien katsomista ja vaatteiden suunnittelua ja tekemistä ja esittelyä. (Kerran pohdimme tosissamme aihetta "jos sairastuisin vakavasti mystiseen tautiin, haluaisinko lääkärikseni Housen". Olen todellakin niin säälittävä.) Juttelimme malleista, erityisesti aavikon kukasta Waris Dirienista ja Irina Pantajevasta ja tyttöjen silpomisesta. Lopuksi vielä jostain kevyemmästä, koska ei ole kiva lopettaa ikävään aiheeseen. Siinä menikin puoli yhteen saakka aamutakissa ja päätin jättää hiihdot väliin.

Nyt menen leipomaan isälle syntymäpäiväkakkua. Suurta harvinaisuutta. Raukka on tainnut saada (ainakin minun elinaikanani) ikioman syntymäpäiväkakun vain muutamana tasavuosipäivinä. Yo-tytön pikkusisko kun kuuli tästä pienenä tyttönä, hän oli syvästi pahoillaan isäni puolesta. Niinpä hän päätti järjestää isälleni syntymäpäiväjuhlat. Harmikseen hän oli juuri silloin joululomalla mummillaan. Muutaman päivän myöhässä hän toi sitten leivoksia ja vanhempansa juhlimaan.

Kuvien rintakoruja leijaili muutamien kuusien alle jouluksi. Jämistä tehty (vuoristo) jäi oman paidan rinnukseen.

Ajat ovat muuttuneet, ja me niiden mukana

Löysin kirjaston tuo tullessasi, vie mennessäsi -hyllystä Fred Dietrichin kirjan vuodelta 1960 Vauhtia ja valtateitä, kirja laivoista, rautateistä, autoista ja lentokoneista.

"Voimme odottaa, että kaikilla suuremmilla kaupungeilla on viidenkymmenen vuoden kuluessa oma ilmataksiliikenteensä. Asutuskeskusten välillä liikennöivät pystysuoraan nousevat koneet, jotka eivät tarvitse kiitoratoja. Eikä sekään aika ole kaukana, joilloin kaukoliikennettä voidaan ryhtyä hoitamaan raketeilla!"
Hmm, vuodesta 1960 viisikymmentä vuotta eteenpäin...missä on ilmataksiliikenteemme?


"Nämä näkymät kuitenkin kalpenevat sen mahdollisuuden rinnalla, että me ehkä piankin voimme lähteä tähdeltämme ja tehdä matkan neljänteen ulottuvuuteen, aikaan."
Kirja siirtyi pohtimaan avaruuslentäjiä: "Avaruudenkulkijoilla ei siellä avaruudessa ole, enempää kuin heidän ympärillään olevilla esineilläkään, enää painoa - he leijailevat, ja jokainen heidän liikkeensä aiheuttaa voimakkaan vastavaikutuksen.... Emme voi sanoa, kuinka suuri on tästä johtuva sielullinen rasitus."
"Avaruuspuvut suojaavat tosin heidän ruumistaan, mutta kestävätkö hermot sen, mitä silmät näkevät ja hämmentyneet aistit tiedottavat? Emme voi sitä vielä sanoa."

-Kerouac...hmmm...eikös hän ollut sputnik?
Sumire ei tajunnut, mitä hän tarkoitti. Pidellen haarukkaa ja veistä koholla hän pohti hetken. -Sputnik? Tarkoitatko sitä ensimmäistä sateliittia joka laukaistiin avaruuteen viisikymmentäluvulla? Jack Kerouac oli amerikkalainen kirjailija. Kai he ajallisesti olivat samaa sukupolvea...
-Eikö kirjailijoita kutsuttu siksi siihen aikaan? Miu kysyi. Hän piirsi pöytään ympyrän ikään kuin penkoen jotakin muistoja täynnä olevaa maljaa.
-Sputnikiksi?
-Kirjallisen liikkeen nimi. Tiedäthän, kun kirjailijoita luokitellaan eri koulukuntiin. Kuten Shiga Naoga kuului Valkoisen koivun koulukuntaan.
Viimein asia valkeni Sumirelle. -Beatnik!
Miu paineli kevyesti suupieltään lautasliinalla. - Beatnik. Sputnik. En koskaan tahdo muistaa tuollaisia termejä. Ne ovat kuin Kenmuin restauraatio tai Rapallon sopimus. Muinaishistoriaa.

(Haruki Murakamin kirjasta Sputnik, rakastettuni)

Utopia
Human

tähti kirkas, tähti suuri

Kuulin toissa päivänä radiosta Robbie Williamsin Angelsin pitkästä pitkästä aikaa. Olipa se ihana. Tavallisesti en tykkää sen tyyppisistä slovareista lainkaan, mutta Robbie Williams osaa.
Joululauluja voisin kuunnella tähän aikaan vuodesta vaikka kuinka paljon. (Ilmeisesti harvinaisuus tällä saralla.) Angels sopinee myös jouluisten laulujen kategoriaan. Eilen muistin vihdoin jouluradion olemassaolon.

"Hanki itsellesi olkaimet!"

Joululahjojen teon välissä ompelin itselleni vyön. Olen suunnitellut jo pitkään "japanilaistyyppistä" vyötä ja nyt sitten tein sen ikään kuin ohimennen. Mekko johon tämä vyö oli tarkoitus liittää on vielä kesken. Ja kohtalon sanelemana ehkä jääkin keskeneräiseksi.* Ja sen verran kun kokeilin, niin ei se siihen mekkoon edes sopisi. Nauhat on huonosti ommeltu (kuten kuvasta näkyy!), kuviot piirretty nopeasti enempää miettimättä ja koonkin arvioin väärin; se voisi olla hiukka pienempi, selkäni, tai tässä tapauksessa mahani ei ole ihan niin pitkä kuin luulin. Olen tyytyväinen tuohon näppärään kaksipuolisuuteen, vaikka puna-musta yhdistelmä ei ihan niin kivalta näytä kuin oletin. Muutaman lievästi ivaavan kommentinkin olen jo vyöstäni saanut. Mutta enpäs lannistu! Tämähän voi olla vasta koekappale. Sen hienon, sopivan kokoisen ja "japanilaisemman" teen joskus myöhemmin. Ehkä sitten kun minulla on joku kiva vaate minkä kanssa sitä käyttää.

*Osin minusta ja osin minusta riippumattomista syistä mekossa on niin paljon virheitä ja ongelmia, että voi olla turha ja jopa hankala se valmiiksi tehdä.

Gaudeamus igitur!

Tänään lakitettiin syksyn ylioppilaat. Huomenna juhlistan vuosiluokkansa, ja isommankin otannan, ihaninta ylioppilasta. Vien lahjaksi Mastermind pelin. Ylioppilaat, nuo mastermindit! Tämä ylioppilas toki myös tykkää suunnattomasti tuosta pelistä. Täytyy kyllä sanoa, ettei tuo 2000-luvun pelilaudan modernisoitu ulkonäkö ole yhtä viehättävä kuin 1970-lukuisen. No, eihän nuoret ylioppilaat sentään ihan kaikkea voi saada. Pelin lisäksi ylioppilas saa rintakrossi Audrey Hepburnin, koska on kaunis kuin Audrey. Tuo y niin kuin ylioppilas toimittaa kortin virkaa.

Luin ja lauleskelin laulukirjaa johon oli koottu suosittuja lauluja koulujen musiikkitunneilta 1800-luvun lopulta 1960-luvun lopulle. Sieltä löysin mainion suomennoksen Gaudeamus igituriin.
Riemurinnoin veikkoset nuorna iloitkaamme, jälkeen nuoruusvuosiemme vanhuus saapuu vieraaksemme, kuolon kutsun saamme, kuolon kutsun saamme.

Hattarapäisen muka-arkkitehdin pilvilinnoja

Olin viime viikolla siskoni kanssa kaupassa. (Ikävänä siskona hoputin häntä vihannesosastolla ja glögivalikoimien luona.) Ennen ruokaostoksia kävimme lastenosastolla ja näytin siskolleni superkalliit, mutta aika ihanat Barbapapapehmot. Tietäen lapsuuden unelmani, siskoni sanoi: "Kun nykyään on tämmösiä Barbapapaleluja, tekeeköhän ne myös Barbapapojen taloa?" Lähes tulkoon vapisin kiihtymyksestä, tarrasin siskoni käsivarteen ja sanoin: "Etitään!" Vaikka tiesinhän minä, ettei semmoista lelua kuin Barbapapojen talo ole. Tosin onhan niitä Muumitaloja ja ponilinnoja ja vaikka mitä. Luultavasti se olisi ollut pettymys, semmoinen joku tylsästi toteutettu muovihässäkkä.

Tänä syksynä tajusin erästä unta kertoessani, että minusta olisi pitänyt tulla arkkitehti. Sillä näen unissani hämmästyttävän usein rakennuksia ja kokonaisia kaupunkeja. Hienoja, upeita, yksityiskohtaisia rakennuksia mitä en ole nähnyt valvemaailmassa ikinä missään. Unissani olen nähnyt uskomattomia kaupunkeja ja pystyn uneksimaan rekennuskokonaisuuksia. Todellisuudessa kolmiulotteinen hahmottaminen on välillä vähän vaikeaa (esim. piirrustus vrt. savityöt), en osaa liittää edes kaikkia tuttujen kaupunkien kaupunginosia toisiinsa kaupunkikokonaisuudeksi, menetän hämmästyttävän helposti suuntavaistoni sisätiloissa ja matematiikan taitoni ei ainakaan riittäisi arkkitehdiksi.

Kerroin ystävälleni arkkitehtiunista/unelmista. Hän sanoi, jos minä olisin arkkitehti, minä olisin niinkuin se yksi hullu, jonka monumentaalista kirkkoa rakennetaan vuodesta toiseen valmiiksi saamatta ja jälkipolvet tutkailevat kummissaan piirrustuksia: "Ai tähänkinkö torni?" Luulen, että ystäväni tietää minun pitävän suunnattomasti tuosta hullusta.

Ehkä minä teen itse itselleni ensimmäisen nukkekotini, semmoisen Barbapapatalon. En vaan tiedä miten ja mistä. Tai sitten minä vaan rakennan pilvilinnoja ja näen unia upeista rakennuksista. Barbapapojen nimi tulee ranskan sanasta hattara. Pilvenhattaroista linnoja ja tuulentupia.

An Architect's Dream

Jotain venäläistä

Elokuussa olin aivan innoissani ja täysin vakuuttunut, että syksyllä aloitan venäjän opiskelun. Ensin kertailen ja kaikki palautuu kummallisen helposti mieleeni ja yhtäkkiä osaan puhua sujuvasti venäjää.
Marraskuu on yli puolessa ja en ole opiskellut vielä puolta tuntiakaan venäjää. Tänään vilkaisin kaappiin, missä pitäisi olla pieni venäjän kielioppikirjani ja monia muita venäjän oppikirjoja. En nähnyt niitä siellä ja totesin, etten edes tiedä missä ne ovat.
Mutta voi sitä venäjää harrastaa muutenkin. Voi tuherrella Hesarin reunat ja mainoslehdykät täyteen nimiä venäläisin kirjaimin, voi lukea venäläistä kirjallisuutta suomeksi käännettynä, voi ommella itselleen slaavilaishameen (jossa on takana rusetti pitkillä nauhoilla), voi leipoa venäläisiä kaalipiirakoita, voi lukea netistä mitä kaikkea nähtävää Irkutsissa olisi, voi katsella lauantaisin Avaran luonnon Siperia sarjaa, voi lauleskella niitä muutamia säkeitä niistä muutamista lauluista joita osaa venäjäksi. Ja sitten voi tietenkin kertoa joululahjatoiveensa katsoen haaveellisesti kaukaisuuteen: "Jotain...venäläistä." (siinäpä päänsärkyä tontuille)

Nälkätaiteilijaa hymyilyttää

Tapahtui joskus hieman ennen syntymääni tai kun olin hyvin hyvin pieni:
Sisareni oli piirtänyt kuvia ja piti sitten jonkinmoisen taidenäyttelyn, ellei jopa uskaliaasti myyntinäyttelyä. Iloissaan sitten kertoi, että hänestä tulee isona taiteilija. Tähän yksi äitimme tädeistä totesi: "Niin, nälkätaiteilija."

Minä maalasin elämäni ensimmäisen (hyvin mahdollisesti myös viimeisen) tilaustyöni. Aihe oli epämääräinen ja vähän vaikea. Mutta sopimuskin oli jokseenkin semmoinen, että minä voin vähän kokeilla ja hakea, jos haluan. Ja jos se kelpaa, niin kelpaa, jos ei niin sitten ei. Tästä rennosta ja vähän hällä väliä sopimuksesta huolimatta kehittelin itselleni aikamoisen paniikin. Mietin miksen sanonut suoralta kädeltä ei ja miten voin vetäytyä koko hommasta loukkaamatta ketään. Tuijoteltuani reilun viikon kyhäämiäni luonnoksia päätin maalata edes jotain aiheesta. Tuijoteltuani pari päivää maalausta päätin uhkarohkeasti viedä sen näytille. Seuraavana päivänä kaduin päätöstäni, tietenkin. Yritin ajatella positiivisesti, että ehkä niistä töistä löytyy jotakin mitä sitten voi yrittää työstää eteenpäin. Mutta maalaus kelpasi sellaisenaan! Itse asiassa kaksikin työtä, maalaus ja lyijykynäpiirrustus. Olen hirvittävän tyytyväinen, en niinkään siihen maalaukseen, vaan siihen että se kelpasi. Raha ei tässä mitenkään vaihtanut omistajaa tai maine noussut kohisten, mutta minäpä onnistuin tekemään tilaustyön! Vaikka sekin kauheus on kestettävä, että nyt sen voi nähdä kuka tahansa. Erityisesti hirvittää, että minun teknisen ja ilmaisullisen kömpelyyteni tulee näkemään eräs kymmeniä vuosia maalausta harrastanut ihminen. Minä olen kuitenkin harjoitellut joidenkin nuoruusvuosien laiskojen yritysten jälkeen vain vajaan vuoden, ja senkin laiskasti. Mutta silti, kyllä nälkätaiteilijaa vähän hymyilyttää.

Isä ja tytär

Marraskuu

Ostin Fazerin piparkakkusuklaata. Se on niin huippuhyvää, että se on joskus loppunut kaupoista ennen joulua. Siksi on hyvä ostaa jo nyt, saa nautiskella sitä edes marraskuussa. Otin esille suosikki muumimukini. Koska se on selkeästi kausimuki, ei sitä viitsi ihan huhtikuussa tai juhannuksena käyttää. Mutta marraskuussa voi juoda jo aivan hyvin joulumukista. Katsoin videolta Fantasiaa, yhtä harvoista Disney leffoista joista tykkään. Disneyn elokuvista tykkään myös Lumikista, Bambista, Aristokateista, ehkä vähän niistä dalmatialaisista ja sitten semmosesta vanhasta, missä muistaakseni Aku, Mikki ja Hessu matkustavat asuntovaunulla. Ja saatanpa tykätä joistakin muistakin, mutta en niin paljon, että nyt muistaisin. Paitsi tietenkin tästä! (kait tämä Disneyksi lasketaan) Kävin katsomassa sen sekä Weegeessä että Tennispalatsissa kun siihen oli mahdollisuus. Yksi suosikkikohdistani on kun muurahaiset muuttuvat pyöräilijöiksi.

r.i.p.

Eilen Helsingin Sanomia lukiessani koin hirveän järkytyksen: Rip Kirby sarjis loppuu Hesarissa! Nykyään ihmiset eivät kuulemma jaksa seurata jatkokertomuksia lyhyistä stripeistä. Hesarin lukijoista vain 30% seuraa Rip Kirbyä edes satunnaisesti. Ja suurin osa näistä kolmestäkymmenestä prosentista on vanhempia miehiä. Miten voi olla, etteivät naiset käsitä Rip Kirbyn ihanuutta? Purin suruani illalla ja hämmästyksekseni tuttuni oli myös täysin lyöty kuultuaan uutisen. Hän ei lue sarjakuvia lehdistä juuri lainkaan (se ei ollut yllätys), mutta Rip Kirbyä on seurannut aina. Kiittelimme HS:n entistä päätoimittajaa Janne Virkkusta, joka oli aiemmin estänyt Rip Kirbyn eläköitymisen: "Niin kauan kuin minä olen Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja, sarjakuvasivulla jatkaa myös Rip Kirby." Nyt Janne Virkkunen ei ole enää Hesarin päätoimittaja ja Ripin aika on ohitse. Keskustelun kolmas osapuoli on niin nykyaikainen ihminen, ettei ole koskaan seurannut jatkosarjiksia sanomalehdistä (ei edes Mustanaamiota, vaikka Mustanaamio on Kuningas!), mutta tietää toki Rip Kirbyn ja Ripin ihanuuden. Ripin ja Mustanaamion lisäksi toin vielä keskusteluun kolmannen lapsuudesta niin rakkaan sarjakuvamiehen, Ratsupoliisi Kingin. King, tuo jylhien vuorten ja suurten metsien vastine New Yorkin Remingtonille. Tuttava totesi, että jos hänellä olisi blogi, nyt hän kirjoittaisi sinne Rip Kirbystä. No, minullapa blogi sattuu olemaan, joten kirjoitanpa kerrankin jotain tähdellistä! Malja Ripille, Desmondia unohtamatta!
Nolona täytyy kyllä myöntää, etten seuraa tämän hetkistä Ripin seikkailua. Villin lännen tarina ei oikein jaksanut innostaa ja nyt sitten harmittaa. Hesari kyllä julkaiseen kirjan seitsemästä Ripin seikkailusta vuosilta 1948-50, olkoon se sitten lohtuna.

Porkkalanniemi

Minulla on vanha koulukartasto, missä Porkkalan ympärillä kulkee punaiset rajat. Eilen oli täydellinen ilma käydä Porkkalanniemellä; kirpeä, muttei kylmä syyspäivä, rannalla kuitenkin kävi sopiva merituuli. Tosin olisihan se kiva tuolla kallioilla oleilla kauniina aurinkoisena kesäpäivänä. Tai kun syysmyrsky riehuisi. Tai kun voisi jatkaa kävelyä meren jäälle.
Jäiden siloittamat kalliot olivat juuri niin houkuttelevan näköisiä, että olisi vain voinut valita sopivan kolon ja mennä siihen makoilemaan ja ottaa oikein makoisat päiväunet.

Porkkalasta Elävässä arkistossa.

Eilen mietin myös, jos John Lennon olisi elossa ja tekisi musiikkia, millaista musiikkia hän tekisi. En oikein päässyt mihinkään tulokseen.

Lainasin kirjastosta Hannu Mäkelän Kiven, tänään voisi olla hyvä päivä aloittaa sen lukeminen. Ehkä tehdä jotain muutakin aiheeseen sopivaa yhden suuren suosikkini päivänä.

Lindströmin tytär

Teen Lindströmin pihvit yleensä kasvisversiona ja kutsun niitä Lindströmin tyttären pihveiksi. Niihin tulee punajuurta raastettuna, sipulia silputtuna, herkkukurkkuja pieneksi paloiteltuina, tummaa soijarouhetta keitettynä ja maustettuna, yksi tai kaksi keitettyä perunaa, kananmuna, korppujauhoja ja vähän mausteita. Niitä tehdessä ajattelen, että herra Lindströmillä on tytär, joka on semmoinen kirpputorien koluaja, kierrättäjä, vegaani, viherpipertäjä, hippiäinen. Vegaanityttären pihveissä on kyllä kananmunaa, että ei se taida ihan ehdoton vegaani ollakaan. Kuulin kyllä yhdeltä vegaanipojalta, että hän tekee kasvislindströmeitä ilman munaa, joten kai ne niinkin toimii. Lindströmin tyttären eno on Jansson. Se kamala kiusauksen tekijä. Lindströmin tyttärellä on serkku, lihansyöjäserkku, joka väittää ettei kasvisruualla tule kylläiseksi. Kerran Lindströmin tytär teki serkulleen makaronilaatikkoa soijarouheesta, kertomatta että laatikosta puuttuu jauheliha. Serkun syötyä Lindströmin tytär kysyi: "Tuliko vatsa täyteen?" Vastaus kun oli myöntävä Lindströmin tytär nauroi, vai että vatsa tuli täyteen kasvisruuasta. (minähän en koskaan tekisi mitään noin keljua)
Kun pakasteherne -tai muista pakastepusseista löytyi ensimmäisen kerran ja sitten useammankin kerran hiiri, hiiren pää, kerran sammakko, Lindströmin tytär panikoitui voiko enää ostaakaan pakasteherneitä ja pakastemaissia ja pakastepinaattia. Neuroottinen Lindströmin tytär (pois semmoinen neuroottisuus minusta!) avasi ostetun pakastemaissipussin, tarkasti sen sisällön, otti tarpeellisen määrän ruokaansa ja laittoi loput läpinäkyvään pakastepussiin ja takaisin pakkaseen. Tätä toimenpidettä Lindströmin tytär yhä jatkaa, vaikka kokeekin itsensä neuroottiseksi (mitä hän onkin). Mutta naurettavuuden tunnetta helpotti, kun rouva Lindström sanoi, että hei, se on ihan okei.

Nauris, kaunis, aulis...

"Mikkeliltä ämmät pirttiin, nauriit kuoppaan ja naatit päälle."

Päätin että Mikonpäivä on hyvä päivä ainakin:
- opetella anteeksiantamista (loputtomasti)
- vahvistaa ja harjoittaa omia yleviä arvojaan (joista ei kyllä koskaan tunnu olevan mitään hyötyä, harvoin edes iloa)
- nauttia kauniista syysilmasta (ihan uhallakin ämmien ulkoilla!)
- illalla käpertyä nojatuoliin lukemaan runoja (vaikka minä en tänään kerkeä)
- kerrassaan hyvä päivä syödä nauriita!

Kuulin eilen syksyn ylioppilaalta, että äidinkielen yo-kirjoitusten aineen yksi aihe oli Bloggailen, siis olen, tai jotakin sinne päin. Descartesilainen ajattelu ei kai nykypäivänä enää riitä. Kai siitä saisi kerrassaan mainion ironisen aineen. Ironia, tuo riippakivi 90-luvulta, joka ei ehkä koskaan ikinä jätä meitä...Onneksi ei tarvitse kirjoitella yo-aineita, kun jo nyt harhauduin sivupoluille blogeista, eksistenssistä ja ajattelusta....Palaan nauriiden pariin.

Kivoja juttuja viikon varrelta:

* päivänsini kukkii vasta nyt, mutta hyvä että edes kukkii
* synttärikahveilla ystävän luona
* valtavan ihanat karhut Senaatintorilla (Onneksi on nykyään digikamera, että "raaskin" napsia kuvia niin monesta karhusta kuin halusin!)
* Manolo Valdesin näyttely
* yllättävä ja hauska puhelu
* omenapiirakka
* vihdoin tällä viikolla olen saanut kiinni syksystä
* maalasin ja olin jopa tyytyväinen maalaukseeni
* kahvittelu Ainolan kahvila Auliksessa (kahden käynnin perusteella tykkään Auliksesta, vaikka yleensä semmoinen moderni, pelkistetty, vähän kantikas, tyylikkään skandinaavinen sisutus ei oikein innosta minua. Toisaalta, syy voi olla nimessä; Aulis sopii niin hyvin kahviin ja pullaan!)
* pienen pientä innostusta kutomiseen on ilmassa (tämä olisi oikein suotavaa, sillä kuukausia odottanut neuletakki kaipaisi jo päälleni)
* kun telkkarista ei tullut mitään, kaivoin esille vanhoja videonauhoja ja katsoin pari jaksoa Villiä Pohjolaa
* isä innostui suunnittelemastani (Valdes-innoittamasta) lampusta (innostus on siinä mielessä hyvin tärkeää, koska tarvitsen isää lampun toteuttamiseen)
* tein puolukkahilloa

Miro ja minä

Pakkomielle

Opin että Espanjassa jalkapallomallomaajoukkueen nimessä ei ole mitään nationaalia, vaan maajoukkuetta kutsutaan la seleccion espanola de futboliksi. Opin tämän oluttölkin kyljestä. Huomasin kaupassa tölkissä nököttävän Iker Casillasin. No, minähän tutkimaan löytyisikö muittenkin pelaajien kuvia. Ei löytynyt, ostin Ikerin. Hotellihuoneessa luin tarkemmin cruzcampon tölkkiä. Olivat sitten tehneet jalkapallon maailmanmestaruuskisojen kunniaksi erikoispainoksen, kuuden eri pelaajan kuvia kerättäväksi. Tyytyväisenä hykertelin, ettei vielä ollut loman viimeinen päivä. Innostuin kiertämään eri supermarketteja. Toisissa ei ollut cruzcampon erikoispainosta edes myynnissä, ja jos oli, tölkkejä oli vain yhden pelaajan kuvalla koristeltuna. Ja kun Iker oli jo ostettu, oli siirryttävä seuraavaan kauppaan. Kuudesta keräilytölkistä sain kerättyä neljä: maaliin Iker Casillas, keskikentälle Xavi, hyökkääjiksi David Villa ja viimeisenä iltana löydetty Fernando Torres. Todella suureksi harmikseni puolustukseen en saanut Sergio Ramosia. Kuudetta palaajaa en tunnistanut tölkin ryhmäprofiilikuvasta, siis luulen joukkueeni pärjäävän ilman häntä. Naurettavinta tässä vimmaisessa keräämisessäni on, etten edes juo olutta. No, oluille löytyy juojia. Minä vaan katselen tyytyväisenä vähän vajaata joukkuettani, joka on niin roja ettei oikein edes kuvata pystynyt syyskuun iltapäivän valossa.

Kuninkaallinen kädenheilautus

Lähdin kahden päivän varoitusajalla Mallorcalle. (Varoitus: tiedossa ulkomaanmatka!) Yhtenä päivänä menimme katsomaan Palman katedraalia ja keskustaa muutenkin. Katedraalin ja Palau de l'Almudainan välissä seisoskeli ihmisiä. Tila oli rajattu aidalla. Aidan toisella puolella oli kovin virallisen näköisiä ihmisiä, osa virkapuvuissa sekä useampi tv-kamera. Päätimme jäädä katsomaan mitä tapahtuu, jos jotain tapahtuisi suhteellisen pian. Toiveajattelimme, jos vaikka jotain kuninkaallisia siihen pelmahtaisi, viettäähän Espanjan kuningasperhe elokuussa lomaansa Mallorcalla. Toiveemme toteutui! Palau de l'Almudainan ovista kaarsi musta auto, etupenkillä istui Espanjan kruununprinsessa Leticia. Toinen musta auto. Sen etupenkillä istui kruununprinssi Felipe. Takapenkillä istui vanhempi mies, jonka olin tunnistavani Espanjan kuninkaaksi. Juan Carlos vilkutti. Tai siis se jota epäilin kuninkaaksi. Saattoihan se toki olla joku eläkkeelle jäänyt höperö turvamies, jota Felipe ei ole raaskinut heivata ulos hovista. Siellä se sitten saa istuskella Felipen autossa ja vilkutella ihmisille. Kolmaskin musta auto tuli, mutta en nähnyt kuka siellä istui. Muut räpsivät kuvia, eittämättä huonoja. Minä napsasin yllä olevan kuvan siinä odotellessa, autojen kaartaessa keskityin vain niihin. Näinkin niin hyvin, että huomasin Letician silmien olevan hieman surulliset, katseen alakuloisen. Harmittelikohan Leticia, kun Mallorcan loma loppui ja piti palata Madridiin? Vai katsoiko hän suruissaan vilkuttavaa ja valokuvaa väkijoukkoa: "Eikö noillakaan ihmisillä ole mitään parempaa ja hyödyllisempää tekemistä?" Vai ajatteliko Leticia: "Näin vähän ihmisiä katsomassa kuninkaallisia. Voi ei, Espanjan jalkapallomaajoukkueen maailmanmestaruuskaan ei siis yhdistä Espanjaa yhtenäiseksi, onnelliseksi kansakunnaksi!"

Tanssimusiikkia tytöille

Tykkäisin hirveästi katsella sketsiohjelmia. Tai jotain huumori-viihdejuttuja. Mutta kun en tykkää mistään mitä telkkari tarjoaa. (Oi viime kesää ja Ihmebantua!) Kaikki sketsit ja hauskat jutut pitäisi nykyään kuulemma etsiä netistä. Mutta olen semmoiseen aivan liian laiska. Sitä paitsi, suurin osa niistä nettijutuistakin on ihan tyhmiä. Vanhoja ohjelmiakaan en viitsi kelailla loputtomiin. Tai oikeastaan en juuri lainkaan. Onneksi on tämä! Tämä viihdyttää aina ja musiikkivideoita jaksan katsellakin pidempään kuin sketsejä. Sattumalta huomasin youtubessa lorvailtuani, että Franz Ferdinandin ehkä suokkaristani, Michaelista, on tehty video. Kai sitä joskus kannattaisi netissäkin jotain etsiskellä, eikä aina vain odottaa, että kaikki kannettaisiin pyytämättä hopeatarjottimella suoraan kotiin. Sitten vielä joskus jos yrittäsi etsiä jotain ihan tärkeää ja hyödyllistä...

Pahankuriset naiset Pohjanmaalla

Pahankuriset naiset ennen Pohjanmaata

Kävin pienellä reissulla Pohjanmaalla. Jo oli aikakin, sillä viimeksi olin siellä suunnalla joskus 6-vuotiaana. (Siis jos Oulua ei lueta Pohjanmaahan. Ei kai lueta?) Näin paljon pieneltä alueelta, pienessä ajassa. Ja sitä ennen ja sen jälkeen vähän muutakin maata.
Ensimmäinen pysähdys oli tarkoitus tehdä Tyrvään Pyhän Olavin kirkossa. Mutta ensimmäinen pysähdys olikin jo jollakin ABC:llä vessassa ja sitten samaisen paikan Kirjatorilla, mistä mukaan tarttui Markku Paasosen runoja. Ennen Pyhää Olavia poikettiin vielä Sastamalan Pyhän Marian kirkossa. Se rakennettiin 1300-luvun alkupuolella ja suunniteltiin alkujaan holvikirkoksi. Holvaus jäi kuitenkin tekemättä. Holvituet ovat näkyvissä ja kansantarun mukaan pääoven yläpuolella olevilla holvikivillä sai istua pahankuriset naiset, kunnes talttuivat. Tarina kertoo, että eräs vaimoihminen tarvitsi talttuakseen kolme vuorokautta.

Sesam aukene!

Autoradio soi hyvin hiljaisella, mutta tunnistin silti: Tämän on pakko olla (vaikka en ole aikoihin koko bändistä kuullutkaan)! Mikä biisibongari! Mikä musiikin asiantuntija! Sitten rupesi samaisen kokoonpanon tämän kappaleen kertsi/hokema(?) soimaan päässä. Tykkään siitä kovasti, ehkä sen maanisesta toistosta johtuen. Tämä hyvin unofficial videokin on hellyyttävä.

Polkupyöräilijä

Philippe Delerm kirjoittaa kirjassaan Ensimmäinen siemaus olutta: Ihminen syntyy polkupyöräilijäksi tai kilpapyöräilijäksi...Polkupyörä on kilpapyörän vastakohta...Tavallisen polkupyörän selässä ihminen on vain mahtavampi kävelijä, pikkukujien kulkija, nautiskelija joka lukee sanomalehteä penkillä. Kilpapyörän selässä ei pysähdellä...Silti on olemassa hyvin tehokkaita polkupyörän polkijoita ja hyvin rauhallisia pikku papparaisia kilpapyörän selässä.
Pakopaikkani varastossa on kolme pyörää, jotka olen nimennyt riskipyöriksi. Nimensä saivat siitä, että niillä on ihan vaan yleisesti riski liikkua. (Keskimmäisessä kuvassa on riskipyöristä uusin mutta paskin.) Sitten löytyy yksi ruskea poni joka on odottanut jo monta vuotta uusia renkaita ja pientä korjausta. Ja nyt tiensä sinne on löytänyt hylätty pyörä jolle ei löytynyt omistajaa poliisin avusta ja ilmoituksista huolimatta. Se on paras ja minä otin sen käyttööni pariksi viikoksi. Viilettelin sillä kauppaan ja kirjastoon (mennessä lähes pelkkää alamäkeä ja paluumatka sitten sotkemista ylämäkeen) ja rannalle. Joskus aamuisin ja iltaisin oli sen verran viileä, että jaksoin mennä ajelemaan ihan muuten vaan. Hauskinta oli raksutella vaihteita, sillä oma pyöräni on vaihteeton. Mutta ilman muuta extremeintä oli toimia kuten paikalliset ja jättää pyörä parkkiin lukitsematta!


(Philippe Delermin Ensimmäisen siemauksen olutta jälkeinen Päivätorkut piloilla oli minusta tyhmä. Tuli sellainen vanha vitsi ja rahastus olo. Vaikka kai aika moni kaipaa tuttua ja turvallista ja jatko-osia.)

Pakenin

helteellä järven rantaan. Tai siis sellaisen kauniin, puhtaan ja uintikelpoisen järven läheisyyteen. Luin, uin, olin, tein palapeliä ja ruokaa. Ilmeisen krooniseksi muuttunut henkinen stressikin helpotti. (Vaikka eihän henki voi stressaantua, muka.) Kotona sitten palasinkin melko hyvin vanhaan surkeahkoon tilaani. Bonuksena ensin internet ja sitten tietokonekin lakkasi toimimasta pariksi viikoksi. Olen tässä nostanut umpikehnoa tietoteknistä osaamistani sellaisiin sfääreihin, etten kohta itsekään ymmärrä. Kivoja asioita kotiinpaluun jälkeen on ollut uinti- ja marjaretket ja pyöräily. Tänään kaadoin päälleni ison lasillisen lattea (onneksi tämä tapahtui siskolla eikä kahvilassa, ja sain lainaksi kuivat vaihtovaatteet). Huippuhyvääkin päivässä: pyöräni rullaa eteenpäin niin mahtavasti, että epäilen jonkun salaa korjanneen sitä. Vaikka ei siinä kyllä mitään vialla ollut aiemminkaan.