keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

perjantai 17. kesäkuuta 2011

opiskelua

Viime kesänä kuvan koulussa tehtiin remonttia ja samalla rakennettiin koulun ympärille (onneksi vain osittain) muuri. Vanha aitakin jätettiin vielä paikoilleen. Uimarannalla viidesluokkalaisten keskuudessa tehdyn kyselyn mukaan ko. koulu on ihan syvältä. Ja jotta ulkopaikkakuntalainen varmasti tajuaisi, puhemiehenä toiminut poika toisti sanat ihan syvältä. Nyt kiinnostaisi tietää, rakennettiinko koulun muuri, jotteivat lapset karkaisi sieltä vai onko tuo tupla-aitaus osa ihan syvältä -pedagogiikkaa?

Vähän aikaa sitten totesin, että olisipa hauska opiskella viroa ja venäjää. (Uhkailuistani huolimatta en viime talvena opiskellut, tai edes kerrannut venäjää.) Mutta jollain muulla, hauskemmalla tavalla kuin päntätä kirjasta sanoja ja kielioppia ja täyttää loputtomasti monotonisia kielioppitehtäviä. No, eilen sitten olinkin oikein kielikylvyssä. Kuusivuotias venäläispoika pelmahti pihaan ja minä innokkaana kyselemään venäjäksi "Mikä sinun nimesi on?" ja muuta vastaavaa. Tähän poika ei vastannut, mutta hyvin pian puhua pajatti minulle venäjää, useita tunteja. Ja minähän en ymmärtänyt juuri mitään. Sanan sieltä, sanan täältä, harvoin kokonaisen lauseen. Tämä ei poikaa juuri haitannut, hän seurasi minua kaikkialle, halusi tehdä kaikkea minun kanssani ja puhui, hyvin nopeasti, koko ajan. Pari kertaa häntä hermostutti, kun toinen ei ymmärrä mitään, selitti olevansa tosissaan (sen ymmärsin), kunnes vihdoin tajusin antaa hänelle nenäliinan. Hän tiesi, että naava on "vanhaa, vanhaa". Naavasta hän puhui enemmänkin, mutta minä ymmärsin vain vanhan. Kertoi myös jostakin vanhasta kissasta. Myös piirsi minulle ison kissan. Ihastelin kun lapsi kirjoitti vaikeitakin venäläisiä kirjaimia (tietenkin venäläinen lapsi osaa kirjoittaa venäläisiä kirjaimia). Minun nimeni hän kirjoitti CAHA, lisäsin siihen toisen ännän. Opin, että venäläisessä entten tenttenissä sanotaan johonkin väliin "Alla Pugatsova". Ajattelin, että sulkapallon harjoittelussa pärjää ihan kansainvälisellä sulkapallon kielellä. Lapsi tykkäsi kovasti sulkapallosta, ja puhui koko ajan venäjää pelastessa.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Kyllä kylmä porsaan kauppaan ajaa

Eipä ollut ensimmäinen kerta kun lähden helteellä, enkä pakkaa mukaan tarpeeksi lämpimiä vaatteita. Onneksi S-marketin alelaarista löytyi neuletakki viidellä eurolla.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Merimummot


Merimummo, yksi lisäys alter egojen listaan. Ilmestyivät joskus ollessamme 19-vuotiaita. Mutta mistä ja miksi, millaisia merimummot olivat, sitä en muista. Varmaan hauskoja ja ronskeja. Toinen merimummo lähetti toiselle saippuakuplapiipun. Se ei näyttänyt yhtään piipulta, siinä oli valkoinen ohut muoviputki, niin kuin tikkareissa, ja päässä rengas millä kuplat sai puhallettua. Länsimaisen hömpötyksen keskellä eläneet lapset tuskin olisivat tunnistaneet intialaista lelua saippuakuplien puhaltamiseen sopivaksi, saatikka piipuksi. Merimummot ilmeisesti tunnistivat. Luulen, että jostakin kaappien kätköistä voisi löytyä pari piirrustusta merimummoista. Merimummot tuli mieleen, kun halusin lakritsipiippuja. Olivat niin kalliita, että jätin ostamatta.

Löysin maahan pudonneista oksista naavaa. Olen aivan innoissani löydöistäni. Kotiseudulta naavaa ei löydy niin helposti. Vaikka luin, että naava on yleistynyt 90-luvulta lähtien myös Etelä-Suomessa. Keräsin talteen kaikki pihalle pudonneiden oksien naavat. Niistä saisi tehtyä ainakin kaksi muhkeaa kokopartaa. Tuli taas merimummot mieleen. Sitten löysin lisää. Ja yksi kaatunut puu on vielä kokonaan tutkimatta. Kiitos Googlen, olen oppinut erottamaan, sormituntumalla, naavan ja lupon eron (aikaisemmin en edes tiennyt luposta). Olen oppinut, että naavojen latinankielinen nimitys on usnea. (Oi, miten ihana, niin sopiva sana!). Olen oppinut, että naavoissa on paljon c-vitamiinia ja ne ovat antibioottisia. Niistä saa väriä mm. kankaiden värjäämiseen. Sen jo tiesinkin, että ennen niistä tehtiin joulupukin partoja. Ja ehkä merimummojen. Mutta minä haluaisin tehdä niistä jotain muuta, en tiedä vielä mitä.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

forget me not




Pienenä tykkäsin laulaa. Tai tykkään vieläkin, mutta pienenä tykkäsin myös laulaa muille, esiintyä. Vaikka silloinkin äänialani oli kapea ja nuotissakaan tuskin pysyin aina. Yleisöni koostui lähinnä vanhemmista ja mummosta. Kerran, suunnilleen viisivuotiaana lauloin kyläkaupassa "On neidolla punapaula" ja sain esiintymispalkkioksi lakun. Tienasin lakut myös siskolleni ja serkulleni, vaikka he eivät laulaneetkaan. Hieman myöhemmin olin hyvin ihastunut venäläisiin säveliin ja kerran luritin Uralin pihlajan. Kuulijakuntaani kuului silloin myös isoenoni, joka saattoi olla mieltynyt venäläisiin sävelmiin koska ne vetoavat moniin suomalaisiin, tai siksi että hän oli myös kovin mieltynyt silloiseen rajantakaiseen aatteeseen. "Jos olisin silmät kiinni kuunnellut, olisin luullut, että Tamara Lund lauloi", hän sanoi esitykseni jälkeen.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

vikatikkejä

Kaikkien muitten epäonnistumisieni lisäksi totesin viimeistään tänään, että olen kadottanut ompelutaitoni. Espanjalainen mekko (joka muuten on melko simppeli malli) ei ehkä valmistu koskaan. Eikä mikään muukaan kesävaate. Myöhemmin kuulin, että sitä on ilmassa, epäonnistuneita ompeluksia. Yritän pakottautua positiivisempaan ajatteluun, että kyllä se tästä. Ehkä se ompelu sujuu, joku päivä, ennen kuin kesä on ohi. Ehkä kaikki muukin tästä vielä sujuu. Ehkä joku asia jopa ennen kuin kesä on ohi. Olo on kuitenkin enemmän tuon lampun kaltainen. Valopää.

tiistai 31. toukokuuta 2011

being boring

Tykkäsin kovin tästä videosta kun se ilmestyi vuonna 1990 (kait). Vaikka se oli täynnä nuoria, kauniita ihmisiä yhdessä. Bruce Weberillä oli muutoinkin taito ottaa muoti-ja mainoskuvia jotka eivät ärsyttäneet minua. Epäilen että videosta oli tarkoitus tehdä ajattoman näköinen, mutta kyllä se yhdeksänkymmentäluku sieltä näkyy. Nuorten ja kauniiden ihmisten, vieläpä monen yhtä aikaa, sietokykyni on noussut noista ajoista huimasti (ne ei ärsytä tippakaan!). Ja ne yhdeksänkymmentäluvun alun tunnelmat ja tunnistettavuudet ovat jotenkin ihastuttavia ja hellyyttäviä.

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Viikonlopun kivoja ja leppoisia juttuja






Aleksanteri valepuvussa.
Tuppauduin ystävän luo tutkimaan hänen äitinsä tekemiä maalauksia ja maalasin yhtä omaa epäonnistunutta työtä uudelleen, parempaan suuntaan.
Barcelonan voiton kunniaksi aloitin espanjalaisen mekkoni ompelun. (Nimi tulee siitä, kun totesin sen olevan oikein hyvä ja käyttökelpoinen. Jos asuisin Espanjassa.) Se jäi vielä kesken, kun musta lanka loppui ja yksi kangas oli kateissa. Mutta aloitettu on!
Ulkona oli kaunista
ja puussa hauska orava.
Sisälläkin sopivassa määrin luontoa.
Lakkasin myös kynnet.
Löysin puhelimen ja pian sen omistajan, pienen pojan.

perjantai 27. toukokuuta 2011

...ja puolustuspuhe Kirsten Dunstille


Viime aikoina fiilikset eivät ole olleet kamalan korkealla. Sitten elämään on marssinut ripeään tahtiin itsestä riippumattomia harmeja ja hankaluuksia. Osa pieniä, lähes mitättömiä, osa keskikokoisia.
Tänään kävin poimimassa voikukanlehtiä salaattiin ja kieloja ja sireenejä maljakkoon. Kielomaljakon ehdin jo kaataa imuroidessani. Juuri sitä ennen olin pyyhkinyt lattioilta (itsestä riippumattoman) suuremman vesivahingon. Ajattelin leipoa Aleksanterinleivoksia. Ja toivon, että viikonlopusta tulee kiva ja leppoisa, vailla vastoinkäymisiä.

Tänään Nytissä oli kiehtova kuva Kirsten Dunstista Lars von Trierin elokuvassa Melancholia. Minusta Kirsten Dunstissa on jotain kiinnostavampaa kuin keskiverto Hollywood typyissä. Voi olla että hämmennyn vain hänen hampaistaan, mitkä erottuvat kaikki-samasta-muotista-Hollywood-hampaista. Tuskin kuitenkaan menen katsomaan Malancholiaa, olen kyllästynyt Lars von Trierin elokuviin. Tykkäsin joskus muutamasta. Sitten näin ne uudelleen ja minusta oli uuvuttavaa, tylsää, piinallista ja ärsyttävää katsoa kuinka hänen elokuvien päähenkilöitä nöyryytetään ja murjotaan kohtauksesta ja elokuvasta toiseen. Uusimpia Lars von Trierin elokuvia en ole nähnyt.
Jostain luin, että kriitikot Cannesissa sanoivat tämän elokuvan olevan Dunstin ensimmäinen kiinnostava roolityö. Se oli vain joku sivulause, enkä tiedä sen paikkansapitävyyttä, mutta minua se jäi häiritsemään. En ole nähnyt suurinta osaa Kirsten Dunstin elokuvista, mutta silti pidän väittämää liioiteltuna. Ovatko Maria Antoinette ja Virgin Suicides (kirjan lukemisen perusteella voisin kuvitella, ettei se ole täysin mielenkiinnoton roolityö) sulkia vain naisohjaajansa hattuun? Veren vangit oli Tom Cruiselle ja vähän ehkä Brad Pittillekin rohkeita, kiinnostavia rooleja, nuorelle Kirsten Dunstille ilmeisesti hyvä työtarjous ja mahtava tilaisuus näytellä tähtien kanssa. Tobey Maguire voi kai helposti vaihtaa kaupallisen Hämiksen (en ole näitäkään nähnyt) pienempiin elokuviin, mutta Kirsten Dunst on vaan tylsä koska näytteli Mary Janea? Tahraton mieli oli Jim Carreyn ja Kate Winsletin elokuva, mutta kertoo ehkä jotain Kirsten Dunstin elokuva- ja roolivalinnoista. Joitakin Dunstin roolittamia elokuvia kun olen katsonut, en välttämättä ole ollut innostunut lopputuloksesta, mutta kyllä niistä on huomannut, että lähtökohta ja tarkoitus on ollut tehdä jotain muuta kuin ihan tasapaksua ja varmaa ja helppoa. Luin kerran, muistaakseni Voguesta, Kirsten Dunstin haastattelun, missä hän toivoi, että muutkin ohjaajat kuin Sofia Coppola näkisi hänessä erilaisia puolia, enemmän mahdollisuuksia.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Kesäaatteita




Olen ajatellut kesävaatteita. Paino sanalla ajatellut. Ompelukone nuokkuu lattialla, pari kangasta pussissa, muutama lattialla kaapin edessä.
Miksi kangaskaupoista on niin vaikea löytää mustaa ja valkoista puuvillakangasta, jotka eivät olisi kuvioituja, eivät olisi jäykkiä tai sitten niin ohuita, että niiden alle tarvitsisi toisen kankaan ja jotka eivät olisi ylettömän kalliita? Semmoisia kankaita olen ajatellut. Ja niitä pussiin mytättyjä sifonkeja.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Keskustelu eiliseltä

- Arvaa mitä mä vihdoin löysin? (näyttää pinkkiä spraymaalipulloa)
- Katos, sä löysit tota. Paljon makso?
- 3,99. Onks sulla harmaata?
- Ei. Ostit sä sitä mustaa?
- En. Mä ostin vaan sitä valkosta, jo pari päivää sitten. Eiks sulla oo mustaa?
- Ei. Mikset sä ostanut sitä mustaa?
- Emmä tiiä.
- Höh.
- Saahan sitä. Mitä värejä sulla sitten on?
- Ne purkit on varastossa, niin ne ei välttämättä oo enää hyviä talven jäljiltä.
- Miksi sä säilytät niitä varastossa?

Tämä kiintoisa keskustelu vielä jatkui tästä. Eikä sitä suinkaan käyneet graffititaiteilijat, ihan vain minä isän kanssa. Ehkä meidän pitäisi ruveta harrastamaan tägejä, edes.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Kävin äänestämässä eilen. Yksi nainen kiilasi minut. Tuli mieleen yksi juttu (ei kyllä siitä kiilaamisesta) viime kesältä. Olin harmitellut ääneen jollekin, kun kirjaston viereisen kauniin pikku puiston ovat juopot vallanneet. Se on niin pieni puisto, ettei sinne sitten juuri muita enää sovi. (Tai minä en.) Pian sen jälkeen puiston läheisissä portaissa vastaan tuli kolme juoppoa, yksi kompuroi kyynärsauvoilla. Mitäpä minä tietenkin ajattelemaan: Älä nyt vaan siihen kaadu, en minä kykene nostamaan. Ja ehkä hei ei huvittaisikaan maailman eniten. Kukaan ei kaatunut. Yksi niistä sanoi: "Hei mennään tohon läheiseen puistoon istumaan. Se on tosi kaunis, siellä on paljon rhodojakin." Kyllä tuli huono omatunto. Miksi ihmeessä juopot eivät saisi istua kauniissa puistossa, varsinkin jos noin osaavat sitä arvostaa. Tämä juttu ei liity varmaan mitenkään vaaleihin. Jos, niin kuntavaaleihin. Mutta tämä juttu liittyy: Kävin sunnuntaina Pornaisissa. Keskustaa lähestyessä tienvarsien vaalimainokset oli töhritty. Aluksi katsoin, että vain vasemmisto oli saanut tussia päälle, mutta lähempänä keskustaa (ei sitä puoluetta) järjestään kaikki mainokset oli sutattu. Silleen klassisesti viiksillä, sängellä, parroilla, punaposkilla, silmälaseilla, korviksilla, muilla koruilla ja lävistyksillä ja taisi siellä olla pari arpea poskessakin.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

View-master

Rakastin lapsena view-mastereita. Kaivoin yhtenä päivänä esille vanhat "kiikarit" ja view-master kiekkoni ja katsoin ne kaikki läpi. Suurin osa kiekoistani oli mummolasta ja ne olivat lähinnä matkailukuvia ympäri maailmaa; Italia, Ranska, Venäjä, Japani, Tahiti, Maui ja Kauai, Monaco. Alahambra -kiekkoa ukin koira oli syönyt, mutta pystyi sitä silti katsomaan. Kaukokaipuisena lapsena Lahti, Turku ja Kotka eivät tehneet minuun niin suurta vaikutusta. Myös kaksi kiekkoa prinsessa Margaretin häistä olivat vähän tylsiä. Muutama ikioma kiekkokin minulla oli; ainakin Onnen päivät, Pikku Heidi ja Babar. Babar tosin saattoi olla enon peruja. Ehkä suurin suosikkini oli Seven Wonders of the World. Ensimmäiseen kiekkoon oli lavastettu pyramidien rakentaminen, Alexandrian majakka jne. Toisessa kiekossa oli mm. Taj Mahal ja Empire State Building. Kolmannessa kiekossa oli "luonnonihmeitä" kuten Grand Canyon, Mount Everest ja minun suosikkini Californian jättipuut.
Vähän googlailin ja huomasin, että view-mastereita yhä tehdään ja myydään. Mutta kaikki kiekot vaikuttavat olevan piirrettyjä; barbieta, kung-fu pandaa, paavo pesusientä. (Mitä, eikö nykyajan lapset innostu eri maiden matkailukuvista?) Myös itse katselulaitteet on suurimmalta osin lapsille suunnattuja hassuja eläimiä tms. Ehkä se klassinen kiikari on vaan liian tylsä.
Googlen avulla löysin myös kameroita, joilla voi ottaa itse view-masterkuvia! Aivan mahtavaa! Tähän asti olen aina napsinut "omia view-mastereitani", mikä tarkoittaa sitä, että olen ottanut kuvan, missä etualalla on puu tai oksa ja sen takaa näky itse kuvauskohde. Hyvin klassinen view-master lähestymistapa maisemaan. Ja minä ihailin sitä suunnattomasti lapsena. Paljonkohan tuommoinen kamera ja sillä kuvaaminen mahtaisi maksaa? Sitten voisi ottaa ihan aitoja view-masterkuvia, oksien takaa näkyvistä maisemista.

Pakko oli ottaa kuvia view-mastereista ihan tavallisella kameralla ja laittaa edes muutama tähän, vaikka tässä niiden view-master taika onkin kadonnut.

Fuji kirsikankukkien takaa.

Firenzen katedraali.

Ilmainen mainoskiekko "Lasten lempiaiheita", kutkutti suunnattomasti mielikuvitustani. Tässä Pieni merenneito


Babar minigolffaa.

Pyöriä Kotkassa.

Naisia Lahdessa.

torstai 31. maaliskuuta 2011

"In the mountains, there you feel free"






Olen ollut laiskaksi ihmiseksi hämmästyttävän puuhakas ja aikaansaava. Samaan aikaan mieli ja ajatukset ovat leijuneet jossain ihan eri sfääreissä, pilvissä ja usvassa. Virallisia ja Tylsiä Asioita olen hoitanut kummallisen reippaasti, lueskelen kuutta eri kirjaa, olen saattanut valmiiksi monta keskeneräiseksi jäänyttä asiaa, silti tuntuu että vain haahuilen tyytyväisenä.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Melkein ihme

Mikä on viherpeukalon vastakohta? Minä olen sellainen. Tykkään kyllä kukista ja kasveista, jopa niiden hoitamisesta ja kasvattamisesta, mutta en vain tiedä niistä mitään. Minä laitan siemenet tai kasvin multaan tai kukat veteen, kastelen ja vaihdan vedet ja sitten toivon, että luonto hoitaa loput. Hyvin on hoitanutkin, joskaan ei aina. Jos ohjeita kävelee vastaan, noudatan kyllä niitä. Ainakin joissain määrin.
Joskus muinoin ostin tarjouksesta orkidean työhuoneelleni. Siellä sille löytyi aivan optimaalinen paikka ja se kukki ja voi hyvin. Kukinta loppui juuri samoihin aikoihin kuin vuokrasopimuksenikin. Sen jälkeen orkidea on vaan pyörinyt lähinnä jaloissa, milloin missäkin. Suurimman osan ajasta kuitenkin lattialla, patterin vieressä, saaden auringonvaloa tuskin koskaan. Pari kertaa olin jo viskaamassa oksan (ja lehdet) pois, mutta sinne se jäi lattialle nököttämään. Kun ainakaan kolmeen kuukauteen en ollut siihen vilkaissutkaan, kastelusta puhumattakaan, päätin kiikuttaa sen roskiin. Silloin se ilmoitti minulle pienellä versollaan (tai miksi sitä kutsutaan): "Minä aion kukkia." Nyt se kukkii!
Ensin ajattelin, että kukinto on merkki. Ystävän kanssa (joka ei ilmeisesti myöskään ole viherpeukalo) pohdittiin, että ehkä se on työhön liittyvä hyvä enne. Ehkä merkki ihmeestä, mitä molemmat odotamme. Sitten kuulin useammaltakin taholta, että orkideani käyttäytyy aivan normaalisti ja minä olen kohdellut sitä aivan oikein. Kuulin, että orkidean voi laittaa suunnilleen komeroon vuodeksi ja sitten se taas kukkii. Että sen voi jättää lähes tyystin hoitamatta puolesta vuodesta kahteen vuoteen ja sitten se saattaa taas kukkia. Siis ei mitään merkkiä, ei luonnon ihmettä. Mutta kaunis ja ilahduttava se on.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Surmaava Eros




Löysin kirjaston tuo tullessasi, vie mennessäsi -hyllystä Aino Kallaksen Valitut teokset. Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Sudenmorsian nahkaselkämyksin. Sivujen kuviointi on kadonnut muualta paitsi yläreunasta. Hyllyssä on usein vanhoja kirjoja, mutta harvoin mitään näin ihastuttavaa.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Laskiaisena

(Minusta on viime vuosilta muutama kuva hiihtämässä ja näytän niissä kaikissa lapselta. Tässä olen oikeasti lapsi.)

Osallistuin tänään susihiihtoon. Hiihdin lyhimmän mahdollisen lenkin (pohjoinen reitti) ja sain siitä hienon susimitalin. Viime vuonna osallistumismaksu oli puolet nykyisestä. Säiden takia ladut oli tänä vuonna vähän huonommat. Ja alkumatkasta pellolla oli niin hurja vastatuuli, että olin melko poikki kymmenen kilometrin jälkeen. Välillä tuuli sivulta ja huojutti näemmä heiveröistä varttani. Onneksi tuli myös metsäosuuksia ja tuulikin hellitti loppumatkasta. (Silloin auringon porotus oli hiostava..) Silti, hyvä hiihto, hieno kokemus, tyytyväinen olo mitali taskussa.

(Äiti kutoi minulle villamekon. Polvipituisen, lyhythihaisen, etten läkähdy se päällä. Oikeasti tuo vihreä väri on ihana, valokuvassa vähän pliisu.)

Iltapäivällä menin lasten synttäreille. Lahjaksi vein kirjoja. Kirja vaan on hyvä lahja, ainakin antajalle mieleinen... Kivat juhlat ja pöydässä paljon syötävää hiihtäjälle. Ennen naiset laskiaisena kampasivat hiuksiaan pitkin päivää. Minä kerkesin omiani vähän sukimaan vasta juhlakodissa.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Punainen takki Pietari-New York



Tein itse ensimmäistä kertaa itselleni talvitakin varmaan reilut kymmenen vuotta sitten. Punainen polvipituinen villakangastakki. Hieman levenevä helma ja hihansuissa ja helmassa punaista samettia. Takki on kestänyt yllättävän hyvin. (Se ei kyllä ole ollut ainoa talvitakkini, eikä aina käytetyinkään.) Aikoja sitten vuori hieman repesi. Jos olisin korjannut silloin...nyt se on vailla mahdollisuuksia. Muutama vuosi sitten huomasin samettien olevan aika nuhjaantuneet. Viime talvena katselin, että itse villakangaskin alkaa vedellä viimeisiään. Pari vuotta olen miettinyt millaisen takin haluaisin punaisen tilalle. Siisti musta polvipituinen villakangastakki olisi kiva, kaunis ja käytännöllinen. Mutta sittenkin, haluaisin samanlaisen punaisen takin. (nyt vähän siistimmmin tehdyn) Se on ehkä vielä tylsempää ja mielikuvituksettomampaa kuin musta villakangastakki.
Löysin vanhan lehtileikkeen. Tuota punaista samettitakkia ihailin ennen kuin tein oman punaisen takkini. Hetken olin jo tehdä New York tekstin alta löytyvän venäläistyyppisen takin, mutta sitten ajattelin realistisesti loskakelejä, samettia, pituutta sekä omaa, huomattavasti kuvan takkia arkisempaa elämääni.
Sitten punainen takki löytyi venäläisen romaanin kannesta. Minulla on hämärä muistikuva, että tuota samaa kantta toljotin ennen ensimmäisen takkini ompelua. (Tuommoinen karvalakkikin olisi kiva!)
Johdatustako? Kohtalo? Ehkä teen punaisen takin, taas. Päädynkö järkevään pituuteen, vähään samettiin? Vai enemmän samettia ja vähän turkista? Takin sijaan ajattelin ommella muutaman paidan. Lähes koko vaatekaappini tuntuu tylsältä ja kaipaa uudistamista. (Tai sitten on kyse paljon suuremmasta eksistentiaalisesta ongelmasta, jonka vain siirrän vaatteisiin, suljen vaatekomeroon.) Talvitakki odottakoon ensi syksyyn. Ehkä ajatukset tässä selkiintyvät reilun puolen vuoden aikana. Tai punaisen takin korvaaja odottaa tulemistaan vielä yhden vuoden lisää.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Älä tallaa nurmikoita!


On paljon asioita mitä en voi käsittää. Yksi pienistä tämmöisistä käsittämättömistä asioista on joka puolella lisääntyneet "Läpikulku kielletty" ja muut kieltotaulut. Ymmärrän kyllä, että on ärsyttävää, jos jatkuvasti vierasta porukkaa ramppaa taloyhtiön alueella tai viereisen päiväkodin lasten vanhemmat käyvät autoillaan kääntymässä pihalla. Mutta näitä kylttejä tuntuu löytyvän nykyään joka aidalta ja seinältä. Kertooko se jotain suunnattomasta yksityisyyden tarpeesta ja oman reviirin suojelusta? Yhden rivitalon kulmilla kun näin läpikulku kielletty -kyltin, en ollut edes tiennyt että siitä pääsee kulkemaan läpi. Kyllä houkutti sen jälkeen mennä siitä, ihan vaan katsoa, että ahaa, tänne tämä reitti johtaa! Toisen rivitaloalueen vierestä kulkee paljon suorempi ja lyhyempi kävelytie kuin reitti talojen välistä. Ehkä ne kaikki kyltit ja aidat on laitettu vieraita kakaroita varten: täällä ei leiki kuin meidän omat lapset! Kuvassa olevaa polkua pitkin ei pääse oikaisemaan kuin parille talolle. Ja koska tuo pitkän heinän ja lahojen omenapuiden alue ei ole kenenkään yksityistä, omaa takapihaa, kieltääkö tuo kyltti niitä muutamia asukkaita menemään oikopolkua koteihinsa? Polusta päätellen ei ole kielto tehonnut. Tai sitten polku on heille ja kyltti satunnaisille seikkailijoille, käsky pysyä kaukana. Olisiko ollut mitenkään mahdollista tehdä itse (halvemmalla?) kauniimpi kyltti kuin tuo keltainen? Viime syksynä pyöräilin kauniin vanhan punaisen puutalon ohi, missä nykyään on päiväkoti. Kauniiseen punaiseen puuaitaan oli kiinnitetty iso keltainen kyltti punaisin reunuksin. Siinä luki mustin kirjaimin, että parkkeeraaminen aidan vieressä on kielletty. Se näytti vielä kamalammalta ja kokonaisuutta pilaavammalta kuin tuo kuvan kyltti. Eikö olisi mahdollista sanoa tästä parkkeerauskiellosta vanhemmille ja aina syksyn ja kevään alussa lähettää muiden tiedotteiden mukana myös muistutus parkeeraamisesta? Tiedän, olisihan se mahdollista, mutta mitä luultavimmin se ei toimisi. Aina olisi muutamia vanhempia, jotka eivät muistaisi tai eivät välittäisi. Ehkä me uskomme vain virallisia kelta-punaisia kieltokylttejä. Ehkä ihmisten käytös muita ihmisiä ja muiden omaisuutta kohtaan on niin huonoa, että kylttejä tarvitsee ripustaa kaikkialle. Ehkä sietokyky kestää muiden ihmisten olemassaoloa on heikkoa. Ehkä yksityisyyden varjelu ajaa aina ohi kauneuden.

torstai 17. helmikuuta 2011

Nuoria, vanhoja



Yhdestä pikkutytöstä on tullut vanha. Ehkä parhaat vanhojen tanssit missä olen koskaan käynyt. Pieni koulu, vähän pareja, kaikki näkyi hyvin, oli tilaa tanssia, tanssijoiden tunnelma vaikutti rennolta. Ja kahvitarjoilukin oli mitä mainioin! "Minun vanhani" oli, tietenkin, kaikkein ihanin. Nauroi, kun tunnisti meidät yleisöstä, hymyili tanssiessaan.

Kuvat tansseista oli heikkoja, hämäriä, ohi pyörähteleviä pareja. Tykkään valtavasti noista tulppaaneistakin, saavat sijaistaa vanhoja. Hento vaaleanpunainen, kasvunvihreä ja raikas vaaleansininen kuvastaa hyvin nuoria illan vanhoja.