Jotain venäläistä

Elokuussa olin aivan innoissani ja täysin vakuuttunut, että syksyllä aloitan venäjän opiskelun. Ensin kertailen ja kaikki palautuu kummallisen helposti mieleeni ja yhtäkkiä osaan puhua sujuvasti venäjää.
Marraskuu on yli puolessa ja en ole opiskellut vielä puolta tuntiakaan venäjää. Tänään vilkaisin kaappiin, missä pitäisi olla pieni venäjän kielioppikirjani ja monia muita venäjän oppikirjoja. En nähnyt niitä siellä ja totesin, etten edes tiedä missä ne ovat.
Mutta voi sitä venäjää harrastaa muutenkin. Voi tuherrella Hesarin reunat ja mainoslehdykät täyteen nimiä venäläisin kirjaimin, voi lukea venäläistä kirjallisuutta suomeksi käännettynä, voi ommella itselleen slaavilaishameen (jossa on takana rusetti pitkillä nauhoilla), voi leipoa venäläisiä kaalipiirakoita, voi lukea netistä mitä kaikkea nähtävää Irkutsissa olisi, voi katsella lauantaisin Avaran luonnon Siperia sarjaa, voi lauleskella niitä muutamia säkeitä niistä muutamista lauluista joita osaa venäjäksi. Ja sitten voi tietenkin kertoa joululahjatoiveensa katsoen haaveellisesti kaukaisuuteen: "Jotain...venäläistä." (siinäpä päänsärkyä tontuille)

Nälkätaiteilijaa hymyilyttää

Tapahtui joskus hieman ennen syntymääni tai kun olin hyvin hyvin pieni:
Sisareni oli piirtänyt kuvia ja piti sitten jonkinmoisen taidenäyttelyn, ellei jopa uskaliaasti myyntinäyttelyä. Iloissaan sitten kertoi, että hänestä tulee isona taiteilija. Tähän yksi äitimme tädeistä totesi: "Niin, nälkätaiteilija."

Minä maalasin elämäni ensimmäisen (hyvin mahdollisesti myös viimeisen) tilaustyöni. Aihe oli epämääräinen ja vähän vaikea. Mutta sopimuskin oli jokseenkin semmoinen, että minä voin vähän kokeilla ja hakea, jos haluan. Ja jos se kelpaa, niin kelpaa, jos ei niin sitten ei. Tästä rennosta ja vähän hällä väliä sopimuksesta huolimatta kehittelin itselleni aikamoisen paniikin. Mietin miksen sanonut suoralta kädeltä ei ja miten voin vetäytyä koko hommasta loukkaamatta ketään. Tuijoteltuani reilun viikon kyhäämiäni luonnoksia päätin maalata edes jotain aiheesta. Tuijoteltuani pari päivää maalausta päätin uhkarohkeasti viedä sen näytille. Seuraavana päivänä kaduin päätöstäni, tietenkin. Yritin ajatella positiivisesti, että ehkä niistä töistä löytyy jotakin mitä sitten voi yrittää työstää eteenpäin. Mutta maalaus kelpasi sellaisenaan! Itse asiassa kaksikin työtä, maalaus ja lyijykynäpiirrustus. Olen hirvittävän tyytyväinen, en niinkään siihen maalaukseen, vaan siihen että se kelpasi. Raha ei tässä mitenkään vaihtanut omistajaa tai maine noussut kohisten, mutta minäpä onnistuin tekemään tilaustyön! Vaikka sekin kauheus on kestettävä, että nyt sen voi nähdä kuka tahansa. Erityisesti hirvittää, että minun teknisen ja ilmaisullisen kömpelyyteni tulee näkemään eräs kymmeniä vuosia maalausta harrastanut ihminen. Minä olen kuitenkin harjoitellut joidenkin nuoruusvuosien laiskojen yritysten jälkeen vain vajaan vuoden, ja senkin laiskasti. Mutta silti, kyllä nälkätaiteilijaa vähän hymyilyttää.

Isä ja tytär

Marraskuu

Ostin Fazerin piparkakkusuklaata. Se on niin huippuhyvää, että se on joskus loppunut kaupoista ennen joulua. Siksi on hyvä ostaa jo nyt, saa nautiskella sitä edes marraskuussa. Otin esille suosikki muumimukini. Koska se on selkeästi kausimuki, ei sitä viitsi ihan huhtikuussa tai juhannuksena käyttää. Mutta marraskuussa voi juoda jo aivan hyvin joulumukista. Katsoin videolta Fantasiaa, yhtä harvoista Disney leffoista joista tykkään. Disneyn elokuvista tykkään myös Lumikista, Bambista, Aristokateista, ehkä vähän niistä dalmatialaisista ja sitten semmosesta vanhasta, missä muistaakseni Aku, Mikki ja Hessu matkustavat asuntovaunulla. Ja saatanpa tykätä joistakin muistakin, mutta en niin paljon, että nyt muistaisin. Paitsi tietenkin tästä! (kait tämä Disneyksi lasketaan) Kävin katsomassa sen sekä Weegeessä että Tennispalatsissa kun siihen oli mahdollisuus. Yksi suosikkikohdistani on kun muurahaiset muuttuvat pyöräilijöiksi.

r.i.p.

Eilen Helsingin Sanomia lukiessani koin hirveän järkytyksen: Rip Kirby sarjis loppuu Hesarissa! Nykyään ihmiset eivät kuulemma jaksa seurata jatkokertomuksia lyhyistä stripeistä. Hesarin lukijoista vain 30% seuraa Rip Kirbyä edes satunnaisesti. Ja suurin osa näistä kolmestäkymmenestä prosentista on vanhempia miehiä. Miten voi olla, etteivät naiset käsitä Rip Kirbyn ihanuutta? Purin suruani illalla ja hämmästyksekseni tuttuni oli myös täysin lyöty kuultuaan uutisen. Hän ei lue sarjakuvia lehdistä juuri lainkaan (se ei ollut yllätys), mutta Rip Kirbyä on seurannut aina. Kiittelimme HS:n entistä päätoimittajaa Janne Virkkusta, joka oli aiemmin estänyt Rip Kirbyn eläköitymisen: "Niin kauan kuin minä olen Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja, sarjakuvasivulla jatkaa myös Rip Kirby." Nyt Janne Virkkunen ei ole enää Hesarin päätoimittaja ja Ripin aika on ohitse. Keskustelun kolmas osapuoli on niin nykyaikainen ihminen, ettei ole koskaan seurannut jatkosarjiksia sanomalehdistä (ei edes Mustanaamiota, vaikka Mustanaamio on Kuningas!), mutta tietää toki Rip Kirbyn ja Ripin ihanuuden. Ripin ja Mustanaamion lisäksi toin vielä keskusteluun kolmannen lapsuudesta niin rakkaan sarjakuvamiehen, Ratsupoliisi Kingin. King, tuo jylhien vuorten ja suurten metsien vastine New Yorkin Remingtonille. Tuttava totesi, että jos hänellä olisi blogi, nyt hän kirjoittaisi sinne Rip Kirbystä. No, minullapa blogi sattuu olemaan, joten kirjoitanpa kerrankin jotain tähdellistä! Malja Ripille, Desmondia unohtamatta!
Nolona täytyy kyllä myöntää, etten seuraa tämän hetkistä Ripin seikkailua. Villin lännen tarina ei oikein jaksanut innostaa ja nyt sitten harmittaa. Hesari kyllä julkaiseen kirjan seitsemästä Ripin seikkailusta vuosilta 1948-50, olkoon se sitten lohtuna.

Porkkalanniemi

Minulla on vanha koulukartasto, missä Porkkalan ympärillä kulkee punaiset rajat. Eilen oli täydellinen ilma käydä Porkkalanniemellä; kirpeä, muttei kylmä syyspäivä, rannalla kuitenkin kävi sopiva merituuli. Tosin olisihan se kiva tuolla kallioilla oleilla kauniina aurinkoisena kesäpäivänä. Tai kun syysmyrsky riehuisi. Tai kun voisi jatkaa kävelyä meren jäälle.
Jäiden siloittamat kalliot olivat juuri niin houkuttelevan näköisiä, että olisi vain voinut valita sopivan kolon ja mennä siihen makoilemaan ja ottaa oikein makoisat päiväunet.

Porkkalasta Elävässä arkistossa.

Eilen mietin myös, jos John Lennon olisi elossa ja tekisi musiikkia, millaista musiikkia hän tekisi. En oikein päässyt mihinkään tulokseen.

Lainasin kirjastosta Hannu Mäkelän Kiven, tänään voisi olla hyvä päivä aloittaa sen lukeminen. Ehkä tehdä jotain muutakin aiheeseen sopivaa yhden suuren suosikkini päivänä.

Lindströmin tytär

Teen Lindströmin pihvit yleensä kasvisversiona ja kutsun niitä Lindströmin tyttären pihveiksi. Niihin tulee punajuurta raastettuna, sipulia silputtuna, herkkukurkkuja pieneksi paloiteltuina, tummaa soijarouhetta keitettynä ja maustettuna, yksi tai kaksi keitettyä perunaa, kananmuna, korppujauhoja ja vähän mausteita. Niitä tehdessä ajattelen, että herra Lindströmillä on tytär, joka on semmoinen kirpputorien koluaja, kierrättäjä, vegaani, viherpipertäjä, hippiäinen. Vegaanityttären pihveissä on kyllä kananmunaa, että ei se taida ihan ehdoton vegaani ollakaan. Kuulin kyllä yhdeltä vegaanipojalta, että hän tekee kasvislindströmeitä ilman munaa, joten kai ne niinkin toimii. Lindströmin tyttären eno on Jansson. Se kamala kiusauksen tekijä. Lindströmin tyttärellä on serkku, lihansyöjäserkku, joka väittää ettei kasvisruualla tule kylläiseksi. Kerran Lindströmin tytär teki serkulleen makaronilaatikkoa soijarouheesta, kertomatta että laatikosta puuttuu jauheliha. Serkun syötyä Lindströmin tytär kysyi: "Tuliko vatsa täyteen?" Vastaus kun oli myöntävä Lindströmin tytär nauroi, vai että vatsa tuli täyteen kasvisruuasta. (minähän en koskaan tekisi mitään noin keljua)
Kun pakasteherne -tai muista pakastepusseista löytyi ensimmäisen kerran ja sitten useammankin kerran hiiri, hiiren pää, kerran sammakko, Lindströmin tytär panikoitui voiko enää ostaakaan pakasteherneitä ja pakastemaissia ja pakastepinaattia. Neuroottinen Lindströmin tytär (pois semmoinen neuroottisuus minusta!) avasi ostetun pakastemaissipussin, tarkasti sen sisällön, otti tarpeellisen määrän ruokaansa ja laittoi loput läpinäkyvään pakastepussiin ja takaisin pakkaseen. Tätä toimenpidettä Lindströmin tytär yhä jatkaa, vaikka kokeekin itsensä neuroottiseksi (mitä hän onkin). Mutta naurettavuuden tunnetta helpotti, kun rouva Lindström sanoi, että hei, se on ihan okei.