r.i.p.

Eilen Helsingin Sanomia lukiessani koin hirveän järkytyksen: Rip Kirby sarjis loppuu Hesarissa! Nykyään ihmiset eivät kuulemma jaksa seurata jatkokertomuksia lyhyistä stripeistä. Hesarin lukijoista vain 30% seuraa Rip Kirbyä edes satunnaisesti. Ja suurin osa näistä kolmestäkymmenestä prosentista on vanhempia miehiä. Miten voi olla, etteivät naiset käsitä Rip Kirbyn ihanuutta? Purin suruani illalla ja hämmästyksekseni tuttuni oli myös täysin lyöty kuultuaan uutisen. Hän ei lue sarjakuvia lehdistä juuri lainkaan (se ei ollut yllätys), mutta Rip Kirbyä on seurannut aina. Kiittelimme HS:n entistä päätoimittajaa Janne Virkkusta, joka oli aiemmin estänyt Rip Kirbyn eläköitymisen: "Niin kauan kuin minä olen Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja, sarjakuvasivulla jatkaa myös Rip Kirby." Nyt Janne Virkkunen ei ole enää Hesarin päätoimittaja ja Ripin aika on ohitse. Keskustelun kolmas osapuoli on niin nykyaikainen ihminen, ettei ole koskaan seurannut jatkosarjiksia sanomalehdistä (ei edes Mustanaamiota, vaikka Mustanaamio on Kuningas!), mutta tietää toki Rip Kirbyn ja Ripin ihanuuden. Ripin ja Mustanaamion lisäksi toin vielä keskusteluun kolmannen lapsuudesta niin rakkaan sarjakuvamiehen, Ratsupoliisi Kingin. King, tuo jylhien vuorten ja suurten metsien vastine New Yorkin Remingtonille. Tuttava totesi, että jos hänellä olisi blogi, nyt hän kirjoittaisi sinne Rip Kirbystä. No, minullapa blogi sattuu olemaan, joten kirjoitanpa kerrankin jotain tähdellistä! Malja Ripille, Desmondia unohtamatta!
Nolona täytyy kyllä myöntää, etten seuraa tämän hetkistä Ripin seikkailua. Villin lännen tarina ei oikein jaksanut innostaa ja nyt sitten harmittaa. Hesari kyllä julkaiseen kirjan seitsemästä Ripin seikkailusta vuosilta 1948-50, olkoon se sitten lohtuna.

Porkkalanniemi

Minulla on vanha koulukartasto, missä Porkkalan ympärillä kulkee punaiset rajat. Eilen oli täydellinen ilma käydä Porkkalanniemellä; kirpeä, muttei kylmä syyspäivä, rannalla kuitenkin kävi sopiva merituuli. Tosin olisihan se kiva tuolla kallioilla oleilla kauniina aurinkoisena kesäpäivänä. Tai kun syysmyrsky riehuisi. Tai kun voisi jatkaa kävelyä meren jäälle.
Jäiden siloittamat kalliot olivat juuri niin houkuttelevan näköisiä, että olisi vain voinut valita sopivan kolon ja mennä siihen makoilemaan ja ottaa oikein makoisat päiväunet.

Porkkalasta Elävässä arkistossa.

Eilen mietin myös, jos John Lennon olisi elossa ja tekisi musiikkia, millaista musiikkia hän tekisi. En oikein päässyt mihinkään tulokseen.

Lainasin kirjastosta Hannu Mäkelän Kiven, tänään voisi olla hyvä päivä aloittaa sen lukeminen. Ehkä tehdä jotain muutakin aiheeseen sopivaa yhden suuren suosikkini päivänä.

Lindströmin tytär

Teen Lindströmin pihvit yleensä kasvisversiona ja kutsun niitä Lindströmin tyttären pihveiksi. Niihin tulee punajuurta raastettuna, sipulia silputtuna, herkkukurkkuja pieneksi paloiteltuina, tummaa soijarouhetta keitettynä ja maustettuna, yksi tai kaksi keitettyä perunaa, kananmuna, korppujauhoja ja vähän mausteita. Niitä tehdessä ajattelen, että herra Lindströmillä on tytär, joka on semmoinen kirpputorien koluaja, kierrättäjä, vegaani, viherpipertäjä, hippiäinen. Vegaanityttären pihveissä on kyllä kananmunaa, että ei se taida ihan ehdoton vegaani ollakaan. Kuulin kyllä yhdeltä vegaanipojalta, että hän tekee kasvislindströmeitä ilman munaa, joten kai ne niinkin toimii. Lindströmin tyttären eno on Jansson. Se kamala kiusauksen tekijä. Lindströmin tyttärellä on serkku, lihansyöjäserkku, joka väittää ettei kasvisruualla tule kylläiseksi. Kerran Lindströmin tytär teki serkulleen makaronilaatikkoa soijarouheesta, kertomatta että laatikosta puuttuu jauheliha. Serkun syötyä Lindströmin tytär kysyi: "Tuliko vatsa täyteen?" Vastaus kun oli myöntävä Lindströmin tytär nauroi, vai että vatsa tuli täyteen kasvisruuasta. (minähän en koskaan tekisi mitään noin keljua)
Kun pakasteherne -tai muista pakastepusseista löytyi ensimmäisen kerran ja sitten useammankin kerran hiiri, hiiren pää, kerran sammakko, Lindströmin tytär panikoitui voiko enää ostaakaan pakasteherneitä ja pakastemaissia ja pakastepinaattia. Neuroottinen Lindströmin tytär (pois semmoinen neuroottisuus minusta!) avasi ostetun pakastemaissipussin, tarkasti sen sisällön, otti tarpeellisen määrän ruokaansa ja laittoi loput läpinäkyvään pakastepussiin ja takaisin pakkaseen. Tätä toimenpidettä Lindströmin tytär yhä jatkaa, vaikka kokeekin itsensä neuroottiseksi (mitä hän onkin). Mutta naurettavuuden tunnetta helpotti, kun rouva Lindström sanoi, että hei, se on ihan okei.

Nauris, kaunis, aulis...

"Mikkeliltä ämmät pirttiin, nauriit kuoppaan ja naatit päälle."

Päätin että Mikonpäivä on hyvä päivä ainakin:
- opetella anteeksiantamista (loputtomasti)
- vahvistaa ja harjoittaa omia yleviä arvojaan (joista ei kyllä koskaan tunnu olevan mitään hyötyä, harvoin edes iloa)
- nauttia kauniista syysilmasta (ihan uhallakin ämmien ulkoilla!)
- illalla käpertyä nojatuoliin lukemaan runoja (vaikka minä en tänään kerkeä)
- kerrassaan hyvä päivä syödä nauriita!

Kuulin eilen syksyn ylioppilaalta, että äidinkielen yo-kirjoitusten aineen yksi aihe oli Bloggailen, siis olen, tai jotakin sinne päin. Descartesilainen ajattelu ei kai nykypäivänä enää riitä. Kai siitä saisi kerrassaan mainion ironisen aineen. Ironia, tuo riippakivi 90-luvulta, joka ei ehkä koskaan ikinä jätä meitä...Onneksi ei tarvitse kirjoitella yo-aineita, kun jo nyt harhauduin sivupoluille blogeista, eksistenssistä ja ajattelusta....Palaan nauriiden pariin.

Kivoja juttuja viikon varrelta:

* päivänsini kukkii vasta nyt, mutta hyvä että edes kukkii
* synttärikahveilla ystävän luona
* valtavan ihanat karhut Senaatintorilla (Onneksi on nykyään digikamera, että "raaskin" napsia kuvia niin monesta karhusta kuin halusin!)
* Manolo Valdesin näyttely
* yllättävä ja hauska puhelu
* omenapiirakka
* vihdoin tällä viikolla olen saanut kiinni syksystä
* maalasin ja olin jopa tyytyväinen maalaukseeni
* kahvittelu Ainolan kahvila Auliksessa (kahden käynnin perusteella tykkään Auliksesta, vaikka yleensä semmoinen moderni, pelkistetty, vähän kantikas, tyylikkään skandinaavinen sisutus ei oikein innosta minua. Toisaalta, syy voi olla nimessä; Aulis sopii niin hyvin kahviin ja pullaan!)
* pienen pientä innostusta kutomiseen on ilmassa (tämä olisi oikein suotavaa, sillä kuukausia odottanut neuletakki kaipaisi jo päälleni)
* kun telkkarista ei tullut mitään, kaivoin esille vanhoja videonauhoja ja katsoin pari jaksoa Villiä Pohjolaa
* isä innostui suunnittelemastani (Valdes-innoittamasta) lampusta (innostus on siinä mielessä hyvin tärkeää, koska tarvitsen isää lampun toteuttamiseen)
* tein puolukkahilloa

Miro ja minä

Pakkomielle

Opin että Espanjassa jalkapallomallomaajoukkueen nimessä ei ole mitään nationaalia, vaan maajoukkuetta kutsutaan la seleccion espanola de futboliksi. Opin tämän oluttölkin kyljestä. Huomasin kaupassa tölkissä nököttävän Iker Casillasin. No, minähän tutkimaan löytyisikö muittenkin pelaajien kuvia. Ei löytynyt, ostin Ikerin. Hotellihuoneessa luin tarkemmin cruzcampon tölkkiä. Olivat sitten tehneet jalkapallon maailmanmestaruuskisojen kunniaksi erikoispainoksen, kuuden eri pelaajan kuvia kerättäväksi. Tyytyväisenä hykertelin, ettei vielä ollut loman viimeinen päivä. Innostuin kiertämään eri supermarketteja. Toisissa ei ollut cruzcampon erikoispainosta edes myynnissä, ja jos oli, tölkkejä oli vain yhden pelaajan kuvalla koristeltuna. Ja kun Iker oli jo ostettu, oli siirryttävä seuraavaan kauppaan. Kuudesta keräilytölkistä sain kerättyä neljä: maaliin Iker Casillas, keskikentälle Xavi, hyökkääjiksi David Villa ja viimeisenä iltana löydetty Fernando Torres. Todella suureksi harmikseni puolustukseen en saanut Sergio Ramosia. Kuudetta palaajaa en tunnistanut tölkin ryhmäprofiilikuvasta, siis luulen joukkueeni pärjäävän ilman häntä. Naurettavinta tässä vimmaisessa keräämisessäni on, etten edes juo olutta. No, oluille löytyy juojia. Minä vaan katselen tyytyväisenä vähän vajaata joukkuettani, joka on niin roja ettei oikein edes kuvata pystynyt syyskuun iltapäivän valossa.