Punainen takki Pietari-New York

Tein itse ensimmäistä kertaa itselleni talvitakin varmaan reilut kymmenen vuotta sitten. Punainen polvipituinen villakangastakki. Hieman levenevä helma ja hihansuissa ja helmassa punaista samettia. Takki on kestänyt yllättävän hyvin. (Se ei kyllä ole ollut ainoa talvitakkini, eikä aina käytetyinkään.) Aikoja sitten vuori hieman repesi. Jos olisin korjannut silloin...nyt se on vailla mahdollisuuksia. Muutama vuosi sitten huomasin samettien olevan aika nuhjaantuneet. Viime talvena katselin, että itse villakangaskin alkaa vedellä viimeisiään. Pari vuotta olen miettinyt millaisen takin haluaisin punaisen tilalle. Siisti musta polvipituinen villakangastakki olisi kiva, kaunis ja käytännöllinen. Mutta sittenkin, haluaisin samanlaisen punaisen takin. (nyt vähän siistimmmin tehdyn) Se on ehkä vielä tylsempää ja mielikuvituksettomampaa kuin musta villakangastakki.
Löysin vanhan lehtileikkeen. Tuota punaista samettitakkia ihailin ennen kuin tein oman punaisen takkini. Hetken olin jo tehdä New York tekstin alta löytyvän venäläistyyppisen takin, mutta sitten ajattelin realistisesti loskakelejä, samettia, pituutta sekä omaa, huomattavasti kuvan takkia arkisempaa elämääni.
Sitten punainen takki löytyi venäläisen romaanin kannesta. Minulla on hämärä muistikuva, että tuota samaa kantta toljotin ennen ensimmäisen takkini ompelua. (Tuommoinen karvalakkikin olisi kiva!)
Johdatustako? Kohtalo? Ehkä teen punaisen takin, taas. Päädynkö järkevään pituuteen, vähään samettiin? Vai enemmän samettia ja vähän turkista? Takin sijaan ajattelin ommella muutaman paidan. Lähes koko vaatekaappini tuntuu tylsältä ja kaipaa uudistamista. (Tai sitten on kyse paljon suuremmasta eksistentiaalisesta ongelmasta, jonka vain siirrän vaatteisiin, suljen vaatekomeroon.) Talvitakki odottakoon ensi syksyyn. Ehkä ajatukset tässä selkiintyvät reilun puolen vuoden aikana. Tai punaisen takin korvaaja odottaa tulemistaan vielä yhden vuoden lisää.

Älä tallaa nurmikoita!

On paljon asioita mitä en voi käsittää. Yksi pienistä tämmöisistä käsittämättömistä asioista on joka puolella lisääntyneet "Läpikulku kielletty" ja muut kieltotaulut. Ymmärrän kyllä, että on ärsyttävää, jos jatkuvasti vierasta porukkaa ramppaa taloyhtiön alueella tai viereisen päiväkodin lasten vanhemmat käyvät autoillaan kääntymässä pihalla. Mutta näitä kylttejä tuntuu löytyvän nykyään joka aidalta ja seinältä. Kertooko se jotain suunnattomasta yksityisyyden tarpeesta ja oman reviirin suojelusta? Yhden rivitalon kulmilla kun näin läpikulku kielletty -kyltin, en ollut edes tiennyt että siitä pääsee kulkemaan läpi. Kyllä houkutti sen jälkeen mennä siitä, ihan vaan katsoa, että ahaa, tänne tämä reitti johtaa! Toisen rivitaloalueen vierestä kulkee paljon suorempi ja lyhyempi kävelytie kuin reitti talojen välistä. Ehkä ne kaikki kyltit ja aidat on laitettu vieraita kakaroita varten: täällä ei leiki kuin meidän omat lapset! Kuvassa olevaa polkua pitkin ei pääse oikaisemaan kuin parille talolle. Ja koska tuo pitkän heinän ja lahojen omenapuiden alue ei ole kenenkään yksityistä, omaa takapihaa, kieltääkö tuo kyltti niitä muutamia asukkaita menemään oikopolkua koteihinsa? Polusta päätellen ei ole kielto tehonnut. Tai sitten polku on heille ja kyltti satunnaisille seikkailijoille, käsky pysyä kaukana. Olisiko ollut mitenkään mahdollista tehdä itse (halvemmalla?) kauniimpi kyltti kuin tuo keltainen? Viime syksynä pyöräilin kauniin vanhan punaisen puutalon ohi, missä nykyään on päiväkoti. Kauniiseen punaiseen puuaitaan oli kiinnitetty iso keltainen kyltti punaisin reunuksin. Siinä luki mustin kirjaimin, että parkkeeraaminen aidan vieressä on kielletty. Se näytti vielä kamalammalta ja kokonaisuutta pilaavammalta kuin tuo kuvan kyltti. Eikö olisi mahdollista sanoa tästä parkkeerauskiellosta vanhemmille ja aina syksyn ja kevään alussa lähettää muiden tiedotteiden mukana myös muistutus parkeeraamisesta? Tiedän, olisihan se mahdollista, mutta mitä luultavimmin se ei toimisi. Aina olisi muutamia vanhempia, jotka eivät muistaisi tai eivät välittäisi. Ehkä me uskomme vain virallisia kelta-punaisia kieltokylttejä. Ehkä ihmisten käytös muita ihmisiä ja muiden omaisuutta kohtaan on niin huonoa, että kylttejä tarvitsee ripustaa kaikkialle. Ehkä sietokyky kestää muiden ihmisten olemassaoloa on heikkoa. Ehkä yksityisyyden varjelu ajaa aina ohi kauneuden.

Nuoria, vanhoja

Yhdestä pikkutytöstä on tullut vanha. Ehkä parhaat vanhojen tanssit missä olen koskaan käynyt. Pieni koulu, vähän pareja, kaikki näkyi hyvin, oli tilaa tanssia, tanssijoiden tunnelma vaikutti rennolta. Ja kahvitarjoilukin oli mitä mainioin! "Minun vanhani" oli, tietenkin, kaikkein ihanin. Nauroi, kun tunnisti meidät yleisöstä, hymyili tanssiessaan.

Kuvat tansseista oli heikkoja, hämäriä, ohi pyörähteleviä pareja. Tykkään valtavasti noista tulppaaneistakin, saavat sijaistaa vanhoja. Hento vaaleanpunainen, kasvunvihreä ja raikas vaaleansininen kuvastaa hyvin nuoria illan vanhoja.

Pohjoinen ulottuvuus

Ostin kirja-alesta aivan törkeän halvalla kirjan missä on aivan mielettömän upeita kuvia. Mireille de la Lezin ja Fredrik Granathin Jääkarhun maa, uhanlainen arktinen luonto.

Lensin kerran, vuosia sitten Amerikkaan Atlantin yli tapaamaan ystävääni Los Angelesiin. Matkalla oli mahdollisuus nähdä Grönlanti ilmasta. Jos istui lentokeneessa oikealla puolella. Minä istuin väärällä puolella. Palatessa oli yölento. Muutamaa päivää ennen kuin lähdin takaisin kotiin, ystäväni äiti ja sisko tulivat sinne. Kysyin innoissani: "Näittekö te Grönlannin?" Ystävän äiti vastasi: "Mitä siinä on näkemistä? Sehän on pelkkää jäätä."

Lumottu saari

Luen Axel Munthen Lumottua saarta. Toisen luvun kertojaminä teki lelu-antropologisia tutkimuksia.
"Tieteelliset lelut olivat miltei tuntemattomia muutama kymmenen vuotta sitten - nämä jouets scientifiques, jotka lelukaupoissa nauttivat niin korkeata arvoa ja kenties eniten viehättävät nykyajan lapsia. La tranquillité des parents et l'instruction des enfants - vanhempien rauha ja lasten opetus - on näiden lelujen tunnus. Niin, siitä ei ole epäilystä, etteikö lasten opetuksesta olisi huolehdittu, mutta mitä tulee heidän mielikuvituksestaan, nyt kun joululahjatkin antavat oppitunteja kemiassa ja fysiikassa? Ja kaikki tämä keinotekoisesti lisätty nykyaikainen tiedonjano, eikö se karkoita sitä ruusuisten unelmain runoutta, joka on heräävän ajatuksen aamunhohde? Ehkä olen väärässä, mutta minusta väliin tuntuu, että lastenkamareissamme on nyt vähemmän naurua kuin ennen vanhaan, että lasten kasvot käyvät yhä totisemmiksi."
Ikävämpinä päivinä maailmaa katsellessani ja kuunnellessani, pelkään että mielikuvitus on katoava luonnonvara.

Olen nukkunut muutamana yönä lumilinnassa. Ensin vähän pelotti, jos yöllä vierailulla käy eläimiä. Sellaisia pieniä jyrsijöitä. Tai jääkarhun käpälä vilahtaa oviaukossa. Aamulla sinne ei tee mieli jäädä köllöttelemään, mutta illalla on hauska olo, katsella kaartuvaa lumikattoa yläpuolellaan. Lumiseinät vaimentavat ääniä. Kuin olisi pienessä valkoisessa karhunpesässä. Lumilinnassa, iglussa, lumotulla höyhensaarella.

Jossain Astrid Lindgrenin kirjassa Marikki ja Liisa liukuvat joen jäätä pitkin onnellisen riehaantuneina, niin riehaantuneina, että he unohtavat aamupalan ja kertoa vanhemmilleen retkestään. He ihailevat jäätä ja joenvarren huurteisia puita. Talven kauneus, kaikki on lumottua, he tuntevat olevansa sadussa. Jossain vaiheessa kiva muuttuukin pelottavaksi, lumous noituudeksi. Marikki ja Liisa ovat väsyneitä, nälissään ja aikaisemmin hauskalta kuulostanut määränpää onkin paljon kuviteltua kauempana. Mutta miksi niin usein muulloinkin lumous muuttuu pelottavaksi, kaunis vaaralliseksi? Miksi mielikuvitus niin helposti valitsee risteyksessä sen synkän ja kamalan tien?

Afternoon tea

Muutaman viime kuukauden aikana olen saanut yllättävän monia kutsuja juhliin. (Tavallisesti minua ei kutsuta juuri minnekään.) Ja kerrankin kun kutsuja satelee, miten käy? Noin puolet juhlista päätyi minun kohdallani parin päivän masennukseen. Eikä se mitenkään johdu juhlista (tai alkoholista, vaikka siltä tuo lause vähän kuulostikin), vaan ihan minusta itsestäni. Eilen oli Teapartyt, women only. Tällä kertaa masennuin jo ennen juhlia. Oikein näppärää sinänsä, sillä juhlat oli kivat, ja juhlien jälkeenkin on ihan hyvä fiilis.
Kuvissa tunnelmia ennen ja jälkeen juhlien sekä kaksi tekemääni päähinettä. Juhlissa oli paras kruunu/hattu/päähine äänestys. Tekemäni kruunu tuli toiseksi, kuvan ruusu&höyhen hienous pärjäsi sekin hyvin. Ja oma hattuni, kuvan bambi-ruusu-höyhen-dimangi-marja-mandariiniverkkohattu (kuvassa väärässä päässä), voitti kisan! Tämä kertonee siitä, että minun kannattaa perustaa hattutehdas ja yrittää tuoda Suomeen Ascott-tunnelmaa. Pienemmän tähtäyksen suunnitelma juhlien inspiroimana on leipoa tuulihattuja ja tehdä lemon curdia.

Esiliina

Kirjastossa silmiini osui Nathalie Mornun kirja Ihanat essut! Olen vuosia suunnitellut, aikaiseksi saamatta, essua jolla ei olisi erityistä käyttötarvetta, kunhan olisi kaunis ja ihana ja jota voisi käyttää ihan milloin vaan. Kirjasta opin, ettei tämä essuhaaveeni ole ihan tavaton, essut on kuulemma jopa muodikkaita. Minulla on kaksi essua, ehdottoman tärkeä ruuanlaittoesiliina sotkijalle ja työtakki, sotkijalle. Olen huomannut että useammallekin olisi tarvetta. Semmoiselle taskulliselle. Kun puuhastelee, taskuihin voisi näppärästi laittaa teipin ja sakset ja tussit, eikä ne katoisi jonnekin matkan varrelle. (Kuljen siis jatkuvasti ympäriinsä leikkelemässä asioita ja sitten teipin kanssa korjaamassa leikkauksieni jälkiä.:D) Kiva essu piristämään tylsiä vaatteita olisi huippuhyvä. Täysin turha söpö krumeluuriessukin olisi hauska. Sain mielettömästi ideoita erilaisiin essuihin kirjaa lukiessani. Nyt vain täytyy toivoa, että edes jotain sopivia kankaita löytyisi omista kangaslaareista ja että joku päivä jopa innostuisi ompelemaan.