Pohjoinen ulottuvuus

Ostin kirja-alesta aivan törkeän halvalla kirjan missä on aivan mielettömän upeita kuvia. Mireille de la Lezin ja Fredrik Granathin Jääkarhun maa, uhanlainen arktinen luonto.

Lensin kerran, vuosia sitten Amerikkaan Atlantin yli tapaamaan ystävääni Los Angelesiin. Matkalla oli mahdollisuus nähdä Grönlanti ilmasta. Jos istui lentokeneessa oikealla puolella. Minä istuin väärällä puolella. Palatessa oli yölento. Muutamaa päivää ennen kuin lähdin takaisin kotiin, ystäväni äiti ja sisko tulivat sinne. Kysyin innoissani: "Näittekö te Grönlannin?" Ystävän äiti vastasi: "Mitä siinä on näkemistä? Sehän on pelkkää jäätä."

Lumottu saari

Luen Axel Munthen Lumottua saarta. Toisen luvun kertojaminä teki lelu-antropologisia tutkimuksia.
"Tieteelliset lelut olivat miltei tuntemattomia muutama kymmenen vuotta sitten - nämä jouets scientifiques, jotka lelukaupoissa nauttivat niin korkeata arvoa ja kenties eniten viehättävät nykyajan lapsia. La tranquillité des parents et l'instruction des enfants - vanhempien rauha ja lasten opetus - on näiden lelujen tunnus. Niin, siitä ei ole epäilystä, etteikö lasten opetuksesta olisi huolehdittu, mutta mitä tulee heidän mielikuvituksestaan, nyt kun joululahjatkin antavat oppitunteja kemiassa ja fysiikassa? Ja kaikki tämä keinotekoisesti lisätty nykyaikainen tiedonjano, eikö se karkoita sitä ruusuisten unelmain runoutta, joka on heräävän ajatuksen aamunhohde? Ehkä olen väärässä, mutta minusta väliin tuntuu, että lastenkamareissamme on nyt vähemmän naurua kuin ennen vanhaan, että lasten kasvot käyvät yhä totisemmiksi."
Ikävämpinä päivinä maailmaa katsellessani ja kuunnellessani, pelkään että mielikuvitus on katoava luonnonvara.

Olen nukkunut muutamana yönä lumilinnassa. Ensin vähän pelotti, jos yöllä vierailulla käy eläimiä. Sellaisia pieniä jyrsijöitä. Tai jääkarhun käpälä vilahtaa oviaukossa. Aamulla sinne ei tee mieli jäädä köllöttelemään, mutta illalla on hauska olo, katsella kaartuvaa lumikattoa yläpuolellaan. Lumiseinät vaimentavat ääniä. Kuin olisi pienessä valkoisessa karhunpesässä. Lumilinnassa, iglussa, lumotulla höyhensaarella.

Jossain Astrid Lindgrenin kirjassa Marikki ja Liisa liukuvat joen jäätä pitkin onnellisen riehaantuneina, niin riehaantuneina, että he unohtavat aamupalan ja kertoa vanhemmilleen retkestään. He ihailevat jäätä ja joenvarren huurteisia puita. Talven kauneus, kaikki on lumottua, he tuntevat olevansa sadussa. Jossain vaiheessa kiva muuttuukin pelottavaksi, lumous noituudeksi. Marikki ja Liisa ovat väsyneitä, nälissään ja aikaisemmin hauskalta kuulostanut määränpää onkin paljon kuviteltua kauempana. Mutta miksi niin usein muulloinkin lumous muuttuu pelottavaksi, kaunis vaaralliseksi? Miksi mielikuvitus niin helposti valitsee risteyksessä sen synkän ja kamalan tien?

Afternoon tea

Muutaman viime kuukauden aikana olen saanut yllättävän monia kutsuja juhliin. (Tavallisesti minua ei kutsuta juuri minnekään.) Ja kerrankin kun kutsuja satelee, miten käy? Noin puolet juhlista päätyi minun kohdallani parin päivän masennukseen. Eikä se mitenkään johdu juhlista (tai alkoholista, vaikka siltä tuo lause vähän kuulostikin), vaan ihan minusta itsestäni. Eilen oli Teapartyt, women only. Tällä kertaa masennuin jo ennen juhlia. Oikein näppärää sinänsä, sillä juhlat oli kivat, ja juhlien jälkeenkin on ihan hyvä fiilis.
Kuvissa tunnelmia ennen ja jälkeen juhlien sekä kaksi tekemääni päähinettä. Juhlissa oli paras kruunu/hattu/päähine äänestys. Tekemäni kruunu tuli toiseksi, kuvan ruusu&höyhen hienous pärjäsi sekin hyvin. Ja oma hattuni, kuvan bambi-ruusu-höyhen-dimangi-marja-mandariiniverkkohattu (kuvassa väärässä päässä), voitti kisan! Tämä kertonee siitä, että minun kannattaa perustaa hattutehdas ja yrittää tuoda Suomeen Ascott-tunnelmaa. Pienemmän tähtäyksen suunnitelma juhlien inspiroimana on leipoa tuulihattuja ja tehdä lemon curdia.

Esiliina

Kirjastossa silmiini osui Nathalie Mornun kirja Ihanat essut! Olen vuosia suunnitellut, aikaiseksi saamatta, essua jolla ei olisi erityistä käyttötarvetta, kunhan olisi kaunis ja ihana ja jota voisi käyttää ihan milloin vaan. Kirjasta opin, ettei tämä essuhaaveeni ole ihan tavaton, essut on kuulemma jopa muodikkaita. Minulla on kaksi essua, ehdottoman tärkeä ruuanlaittoesiliina sotkijalle ja työtakki, sotkijalle. Olen huomannut että useammallekin olisi tarvetta. Semmoiselle taskulliselle. Kun puuhastelee, taskuihin voisi näppärästi laittaa teipin ja sakset ja tussit, eikä ne katoisi jonnekin matkan varrelle. (Kuljen siis jatkuvasti ympäriinsä leikkelemässä asioita ja sitten teipin kanssa korjaamassa leikkauksieni jälkiä.:D) Kiva essu piristämään tylsiä vaatteita olisi huippuhyvä. Täysin turha söpö krumeluuriessukin olisi hauska. Sain mielettömästi ideoita erilaisiin essuihin kirjaa lukiessani. Nyt vain täytyy toivoa, että edes jotain sopivia kankaita löytyisi omista kangaslaareista ja että joku päivä jopa innostuisi ompelemaan.

Hyvää uutta vuotta!

Kolme hullua akkaa lähti talviretkelle. Kaksi oli jo aiemmin testannut reitin. Mukaan ajateltiin houkutella englantilainen nuorukainen, jonka tyttöystävä oli päivän töissä. "Yes yes, exotic trip, winter wonderland, you know." Säälimme kuitenkin nuorukaista ja jätimme hänet nukkumaan. (Ja suunnittelimme nimittävämme häntä myöhemmin nössöksi.) Kävelimme seitsemisen kilometriä järven jäällä umpihangessa. Sitten rantauduttiin ja syötiin retkieväät; kahvia, leipää, ässiä ja marmelaadia. Ennen paluumatkaa vielä liukurilla laskettelua. Kaksi "pehmeää laskua" ennen todellista koetusta, pitkää ja jyrkkää mäkeä. Nämä eivät siis olleet mitään mäenlaskupaikkoja, kunhan lasketeltiin rannalta järven jäälle. Ajateltiin kesällä tulla tarkastamaan laskupaikat, jotta voidaan sitten ihailla rohkeuttamme, kun katsomme jyrkähköä putousta veteen, esteinä vain kivet ja männyt ja katajat. Takaisin kävelimme tietä pitkin, matkaa kertyi suunnilleen seitsemän kilometriä tietäkin pitkin. Jouduimme väistämään aura-autoa ja yksi umpihankeen tottunut muisti varoitella aura-auton jättävän tienpinnan liukkaaksi. Yleisillä teillä kävellessämme tajusimme myös näyttävämme umpihangessa rämpijöiltä ja umpihangessa laskijoita, mm. allekirjoittaneen pitkät, farkkujen lahkeiden päälle vedetyt villasukat oli kokonaan valkoisten lumipampuloiden peittämät. Mielettömän hauska talviretki ja upea vuoden aloitus! Suunnittelemme jo seuraavaa rämpimiskohdettamme.

Laiskan pulleana

Aamulla myöhään mietin josko lähtisin hiihtämään. Sitten yo-tyttö tarvitsi printteriä ja tuli käymään. Juttelimme suklaasta, karkeista, joululahjoista, joulukuusista (me molemmat rrrakastamme joulukuusia) ja siitä kuinka heidän koira varasti kinkun. Juttelimme televisio-ohjelmista, kuinka Muodin huipulle ja Huippumalli haussa olisivat paljon parempia, jos niissä ei olisi niitä typeriä riitoja ja haukkumisia, olisi pelkkiä mallikuvauksia ja kuvien katsomista ja vaatteiden suunnittelua ja tekemistä ja esittelyä. (Kerran pohdimme tosissamme aihetta "jos sairastuisin vakavasti mystiseen tautiin, haluaisinko lääkärikseni Housen". Olen todellakin niin säälittävä.) Juttelimme malleista, erityisesti aavikon kukasta Waris Dirienista ja Irina Pantajevasta ja tyttöjen silpomisesta. Lopuksi vielä jostain kevyemmästä, koska ei ole kiva lopettaa ikävään aiheeseen. Siinä menikin puoli yhteen saakka aamutakissa ja päätin jättää hiihdot väliin.

Nyt menen leipomaan isälle syntymäpäiväkakkua. Suurta harvinaisuutta. Raukka on tainnut saada (ainakin minun elinaikanani) ikioman syntymäpäiväkakun vain muutamana tasavuosipäivinä. Yo-tytön pikkusisko kun kuuli tästä pienenä tyttönä, hän oli syvästi pahoillaan isäni puolesta. Niinpä hän päätti järjestää isälleni syntymäpäiväjuhlat. Harmikseen hän oli juuri silloin joululomalla mummillaan. Muutaman päivän myöhässä hän toi sitten leivoksia ja vanhempansa juhlimaan.

Kuvien rintakoruja leijaili muutamien kuusien alle jouluksi. Jämistä tehty (vuoristo) jäi oman paidan rinnukseen.

Ajat ovat muuttuneet, ja me niiden mukana

Löysin kirjaston tuo tullessasi, vie mennessäsi -hyllystä Fred Dietrichin kirjan vuodelta 1960 Vauhtia ja valtateitä, kirja laivoista, rautateistä, autoista ja lentokoneista.

"Voimme odottaa, että kaikilla suuremmilla kaupungeilla on viidenkymmenen vuoden kuluessa oma ilmataksiliikenteensä. Asutuskeskusten välillä liikennöivät pystysuoraan nousevat koneet, jotka eivät tarvitse kiitoratoja. Eikä sekään aika ole kaukana, joilloin kaukoliikennettä voidaan ryhtyä hoitamaan raketeilla!"
Hmm, vuodesta 1960 viisikymmentä vuotta eteenpäin...missä on ilmataksiliikenteemme?


"Nämä näkymät kuitenkin kalpenevat sen mahdollisuuden rinnalla, että me ehkä piankin voimme lähteä tähdeltämme ja tehdä matkan neljänteen ulottuvuuteen, aikaan."
Kirja siirtyi pohtimaan avaruuslentäjiä: "Avaruudenkulkijoilla ei siellä avaruudessa ole, enempää kuin heidän ympärillään olevilla esineilläkään, enää painoa - he leijailevat, ja jokainen heidän liikkeensä aiheuttaa voimakkaan vastavaikutuksen.... Emme voi sanoa, kuinka suuri on tästä johtuva sielullinen rasitus."
"Avaruuspuvut suojaavat tosin heidän ruumistaan, mutta kestävätkö hermot sen, mitä silmät näkevät ja hämmentyneet aistit tiedottavat? Emme voi sitä vielä sanoa."

-Kerouac...hmmm...eikös hän ollut sputnik?
Sumire ei tajunnut, mitä hän tarkoitti. Pidellen haarukkaa ja veistä koholla hän pohti hetken. -Sputnik? Tarkoitatko sitä ensimmäistä sateliittia joka laukaistiin avaruuteen viisikymmentäluvulla? Jack Kerouac oli amerikkalainen kirjailija. Kai he ajallisesti olivat samaa sukupolvea...
-Eikö kirjailijoita kutsuttu siksi siihen aikaan? Miu kysyi. Hän piirsi pöytään ympyrän ikään kuin penkoen jotakin muistoja täynnä olevaa maljaa.
-Sputnikiksi?
-Kirjallisen liikkeen nimi. Tiedäthän, kun kirjailijoita luokitellaan eri koulukuntiin. Kuten Shiga Naoga kuului Valkoisen koivun koulukuntaan.
Viimein asia valkeni Sumirelle. -Beatnik!
Miu paineli kevyesti suupieltään lautasliinalla. - Beatnik. Sputnik. En koskaan tahdo muistaa tuollaisia termejä. Ne ovat kuin Kenmuin restauraatio tai Rapallon sopimus. Muinaishistoriaa.

(Haruki Murakamin kirjasta Sputnik, rakastettuni)

Utopia
Human