Kävin äänestämässä eilen. Yksi nainen kiilasi minut. Tuli mieleen yksi juttu (ei kyllä siitä kiilaamisesta) viime kesältä. Olin harmitellut ääneen jollekin, kun kirjaston viereisen kauniin pikku puiston ovat juopot vallanneet. Se on niin pieni puisto, ettei sinne sitten juuri muita enää sovi. (Tai minä en.) Pian sen jälkeen puiston läheisissä portaissa vastaan tuli kolme juoppoa, yksi kompuroi kyynärsauvoilla. Mitäpä minä tietenkin ajattelemaan: Älä nyt vaan siihen kaadu, en minä kykene nostamaan. Ja ehkä hei ei huvittaisikaan maailman eniten. Kukaan ei kaatunut. Yksi niistä sanoi: "Hei mennään tohon läheiseen puistoon istumaan. Se on tosi kaunis, siellä on paljon rhodojakin." Kyllä tuli huono omatunto. Miksi ihmeessä juopot eivät saisi istua kauniissa puistossa, varsinkin jos noin osaavat sitä arvostaa. Tämä juttu ei liity varmaan mitenkään vaaleihin. Jos, niin kuntavaaleihin. Mutta tämä juttu liittyy: Kävin sunnuntaina Pornaisissa. Keskustaa lähestyessä tienvarsien vaalimainokset oli töhritty. Aluksi katsoin, että vain vasemmisto oli saanut tussia päälle, mutta lähempänä keskustaa (ei sitä puoluetta) järjestään kaikki mainokset oli sutattu. Silleen klassisesti viiksillä, sängellä, parroilla, punaposkilla, silmälaseilla, korviksilla, muilla koruilla ja lävistyksillä ja taisi siellä olla pari arpea poskessakin.

View-master

Rakastin lapsena view-mastereita. Kaivoin yhtenä päivänä esille vanhat "kiikarit" ja view-master kiekkoni ja katsoin ne kaikki läpi. Suurin osa kiekoistani oli mummolasta ja ne olivat lähinnä matkailukuvia ympäri maailmaa; Italia, Ranska, Venäjä, Japani, Tahiti, Maui ja Kauai, Monaco. Alahambra -kiekkoa ukin koira oli syönyt, mutta pystyi sitä silti katsomaan. Kaukokaipuisena lapsena Lahti, Turku ja Kotka eivät tehneet minuun niin suurta vaikutusta. Myös kaksi kiekkoa prinsessa Margaretin häistä olivat vähän tylsiä. Muutama ikioma kiekkokin minulla oli; ainakin Onnen päivät, Pikku Heidi ja Babar. Babar tosin saattoi olla enon peruja. Ehkä suurin suosikkini oli Seven Wonders of the World. Ensimmäiseen kiekkoon oli lavastettu pyramidien rakentaminen, Alexandrian majakka jne. Toisessa kiekossa oli mm. Taj Mahal ja Empire State Building. Kolmannessa kiekossa oli "luonnonihmeitä" kuten Grand Canyon, Mount Everest ja minun suosikkini Californian jättipuut.
Vähän googlailin ja huomasin, että view-mastereita yhä tehdään ja myydään. Mutta kaikki kiekot vaikuttavat olevan piirrettyjä; barbieta, kung-fu pandaa, paavo pesusientä. (Mitä, eikö nykyajan lapset innostu eri maiden matkailukuvista?) Myös itse katselulaitteet on suurimmalta osin lapsille suunnattuja hassuja eläimiä tms. Ehkä se klassinen kiikari on vaan liian tylsä.
Googlen avulla löysin myös kameroita, joilla voi ottaa itse view-masterkuvia! Aivan mahtavaa! Tähän asti olen aina napsinut "omia view-mastereitani", mikä tarkoittaa sitä, että olen ottanut kuvan, missä etualalla on puu tai oksa ja sen takaa näky itse kuvauskohde. Hyvin klassinen view-master lähestymistapa maisemaan. Ja minä ihailin sitä suunnattomasti lapsena. Paljonkohan tuommoinen kamera ja sillä kuvaaminen mahtaisi maksaa? Sitten voisi ottaa ihan aitoja view-masterkuvia, oksien takaa näkyvistä maisemista.

Pakko oli ottaa kuvia view-mastereista ihan tavallisella kameralla ja laittaa edes muutama tähän, vaikka tässä niiden view-master taika onkin kadonnut.

Fuji kirsikankukkien takaa.

Firenzen katedraali.

Ilmainen mainoskiekko "Lasten lempiaiheita", kutkutti suunnattomasti mielikuvitustani. Tässä Pieni merenneito


Babar minigolffaa.

Pyöriä Kotkassa.

Naisia Lahdessa.

"In the mountains, there you feel free"

Olen ollut laiskaksi ihmiseksi hämmästyttävän puuhakas ja aikaansaava. Samaan aikaan mieli ja ajatukset ovat leijuneet jossain ihan eri sfääreissä, pilvissä ja usvassa. Virallisia ja Tylsiä Asioita olen hoitanut kummallisen reippaasti, lueskelen kuutta eri kirjaa, olen saattanut valmiiksi monta keskeneräiseksi jäänyttä asiaa, silti tuntuu että vain haahuilen tyytyväisenä.

Melkein ihme

Mikä on viherpeukalon vastakohta? Minä olen sellainen. Tykkään kyllä kukista ja kasveista, jopa niiden hoitamisesta ja kasvattamisesta, mutta en vain tiedä niistä mitään. Minä laitan siemenet tai kasvin multaan tai kukat veteen, kastelen ja vaihdan vedet ja sitten toivon, että luonto hoitaa loput. Hyvin on hoitanutkin, joskaan ei aina. Jos ohjeita kävelee vastaan, noudatan kyllä niitä. Ainakin joissain määrin.
Joskus muinoin ostin tarjouksesta orkidean työhuoneelleni. Siellä sille löytyi aivan optimaalinen paikka ja se kukki ja voi hyvin. Kukinta loppui juuri samoihin aikoihin kuin vuokrasopimuksenikin. Sen jälkeen orkidea on vaan pyörinyt lähinnä jaloissa, milloin missäkin. Suurimman osan ajasta kuitenkin lattialla, patterin vieressä, saaden auringonvaloa tuskin koskaan. Pari kertaa olin jo viskaamassa oksan (ja lehdet) pois, mutta sinne se jäi lattialle nököttämään. Kun ainakaan kolmeen kuukauteen en ollut siihen vilkaissutkaan, kastelusta puhumattakaan, päätin kiikuttaa sen roskiin. Silloin se ilmoitti minulle pienellä versollaan (tai miksi sitä kutsutaan): "Minä aion kukkia." Nyt se kukkii!
Ensin ajattelin, että kukinto on merkki. Ystävän kanssa (joka ei ilmeisesti myöskään ole viherpeukalo) pohdittiin, että ehkä se on työhön liittyvä hyvä enne. Ehkä merkki ihmeestä, mitä molemmat odotamme. Sitten kuulin useammaltakin taholta, että orkideani käyttäytyy aivan normaalisti ja minä olen kohdellut sitä aivan oikein. Kuulin, että orkidean voi laittaa suunnilleen komeroon vuodeksi ja sitten se taas kukkii. Että sen voi jättää lähes tyystin hoitamatta puolesta vuodesta kahteen vuoteen ja sitten se saattaa taas kukkia. Siis ei mitään merkkiä, ei luonnon ihmettä. Mutta kaunis ja ilahduttava se on.

Surmaava Eros

Löysin kirjaston tuo tullessasi, vie mennessäsi -hyllystä Aino Kallaksen Valitut teokset. Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Sudenmorsian nahkaselkämyksin. Sivujen kuviointi on kadonnut muualta paitsi yläreunasta. Hyllyssä on usein vanhoja kirjoja, mutta harvoin mitään näin ihastuttavaa.

Laskiaisena

(Minusta on viime vuosilta muutama kuva hiihtämässä ja näytän niissä kaikissa lapselta. Tässä olen oikeasti lapsi.)

Osallistuin tänään susihiihtoon. Hiihdin lyhimmän mahdollisen lenkin (pohjoinen reitti) ja sain siitä hienon susimitalin. Viime vuonna osallistumismaksu oli puolet nykyisestä. Säiden takia ladut oli tänä vuonna vähän huonommat. Ja alkumatkasta pellolla oli niin hurja vastatuuli, että olin melko poikki kymmenen kilometrin jälkeen. Välillä tuuli sivulta ja huojutti näemmä heiveröistä varttani. Onneksi tuli myös metsäosuuksia ja tuulikin hellitti loppumatkasta. (Silloin auringon porotus oli hiostava..) Silti, hyvä hiihto, hieno kokemus, tyytyväinen olo mitali taskussa.

(Äiti kutoi minulle villamekon. Polvipituisen, lyhythihaisen, etten läkähdy se päällä. Oikeasti tuo vihreä väri on ihana, valokuvassa vähän pliisu.)

Iltapäivällä menin lasten synttäreille. Lahjaksi vein kirjoja. Kirja vaan on hyvä lahja, ainakin antajalle mieleinen... Kivat juhlat ja pöydässä paljon syötävää hiihtäjälle. Ennen naiset laskiaisena kampasivat hiuksiaan pitkin päivää. Minä kerkesin omiani vähän sukimaan vasta juhlakodissa.

Punainen takki Pietari-New York

Tein itse ensimmäistä kertaa itselleni talvitakin varmaan reilut kymmenen vuotta sitten. Punainen polvipituinen villakangastakki. Hieman levenevä helma ja hihansuissa ja helmassa punaista samettia. Takki on kestänyt yllättävän hyvin. (Se ei kyllä ole ollut ainoa talvitakkini, eikä aina käytetyinkään.) Aikoja sitten vuori hieman repesi. Jos olisin korjannut silloin...nyt se on vailla mahdollisuuksia. Muutama vuosi sitten huomasin samettien olevan aika nuhjaantuneet. Viime talvena katselin, että itse villakangaskin alkaa vedellä viimeisiään. Pari vuotta olen miettinyt millaisen takin haluaisin punaisen tilalle. Siisti musta polvipituinen villakangastakki olisi kiva, kaunis ja käytännöllinen. Mutta sittenkin, haluaisin samanlaisen punaisen takin. (nyt vähän siistimmmin tehdyn) Se on ehkä vielä tylsempää ja mielikuvituksettomampaa kuin musta villakangastakki.
Löysin vanhan lehtileikkeen. Tuota punaista samettitakkia ihailin ennen kuin tein oman punaisen takkini. Hetken olin jo tehdä New York tekstin alta löytyvän venäläistyyppisen takin, mutta sitten ajattelin realistisesti loskakelejä, samettia, pituutta sekä omaa, huomattavasti kuvan takkia arkisempaa elämääni.
Sitten punainen takki löytyi venäläisen romaanin kannesta. Minulla on hämärä muistikuva, että tuota samaa kantta toljotin ennen ensimmäisen takkini ompelua. (Tuommoinen karvalakkikin olisi kiva!)
Johdatustako? Kohtalo? Ehkä teen punaisen takin, taas. Päädynkö järkevään pituuteen, vähään samettiin? Vai enemmän samettia ja vähän turkista? Takin sijaan ajattelin ommella muutaman paidan. Lähes koko vaatekaappini tuntuu tylsältä ja kaipaa uudistamista. (Tai sitten on kyse paljon suuremmasta eksistentiaalisesta ongelmasta, jonka vain siirrän vaatteisiin, suljen vaatekomeroon.) Talvitakki odottakoon ensi syksyyn. Ehkä ajatukset tässä selkiintyvät reilun puolen vuoden aikana. Tai punaisen takin korvaaja odottaa tulemistaan vielä yhden vuoden lisää.