Melkein ihme

Mikä on viherpeukalon vastakohta? Minä olen sellainen. Tykkään kyllä kukista ja kasveista, jopa niiden hoitamisesta ja kasvattamisesta, mutta en vain tiedä niistä mitään. Minä laitan siemenet tai kasvin multaan tai kukat veteen, kastelen ja vaihdan vedet ja sitten toivon, että luonto hoitaa loput. Hyvin on hoitanutkin, joskaan ei aina. Jos ohjeita kävelee vastaan, noudatan kyllä niitä. Ainakin joissain määrin.
Joskus muinoin ostin tarjouksesta orkidean työhuoneelleni. Siellä sille löytyi aivan optimaalinen paikka ja se kukki ja voi hyvin. Kukinta loppui juuri samoihin aikoihin kuin vuokrasopimuksenikin. Sen jälkeen orkidea on vaan pyörinyt lähinnä jaloissa, milloin missäkin. Suurimman osan ajasta kuitenkin lattialla, patterin vieressä, saaden auringonvaloa tuskin koskaan. Pari kertaa olin jo viskaamassa oksan (ja lehdet) pois, mutta sinne se jäi lattialle nököttämään. Kun ainakaan kolmeen kuukauteen en ollut siihen vilkaissutkaan, kastelusta puhumattakaan, päätin kiikuttaa sen roskiin. Silloin se ilmoitti minulle pienellä versollaan (tai miksi sitä kutsutaan): "Minä aion kukkia." Nyt se kukkii!
Ensin ajattelin, että kukinto on merkki. Ystävän kanssa (joka ei ilmeisesti myöskään ole viherpeukalo) pohdittiin, että ehkä se on työhön liittyvä hyvä enne. Ehkä merkki ihmeestä, mitä molemmat odotamme. Sitten kuulin useammaltakin taholta, että orkideani käyttäytyy aivan normaalisti ja minä olen kohdellut sitä aivan oikein. Kuulin, että orkidean voi laittaa suunnilleen komeroon vuodeksi ja sitten se taas kukkii. Että sen voi jättää lähes tyystin hoitamatta puolesta vuodesta kahteen vuoteen ja sitten se saattaa taas kukkia. Siis ei mitään merkkiä, ei luonnon ihmettä. Mutta kaunis ja ilahduttava se on.

Surmaava Eros

Löysin kirjaston tuo tullessasi, vie mennessäsi -hyllystä Aino Kallaksen Valitut teokset. Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Sudenmorsian nahkaselkämyksin. Sivujen kuviointi on kadonnut muualta paitsi yläreunasta. Hyllyssä on usein vanhoja kirjoja, mutta harvoin mitään näin ihastuttavaa.

Laskiaisena

(Minusta on viime vuosilta muutama kuva hiihtämässä ja näytän niissä kaikissa lapselta. Tässä olen oikeasti lapsi.)

Osallistuin tänään susihiihtoon. Hiihdin lyhimmän mahdollisen lenkin (pohjoinen reitti) ja sain siitä hienon susimitalin. Viime vuonna osallistumismaksu oli puolet nykyisestä. Säiden takia ladut oli tänä vuonna vähän huonommat. Ja alkumatkasta pellolla oli niin hurja vastatuuli, että olin melko poikki kymmenen kilometrin jälkeen. Välillä tuuli sivulta ja huojutti näemmä heiveröistä varttani. Onneksi tuli myös metsäosuuksia ja tuulikin hellitti loppumatkasta. (Silloin auringon porotus oli hiostava..) Silti, hyvä hiihto, hieno kokemus, tyytyväinen olo mitali taskussa.

(Äiti kutoi minulle villamekon. Polvipituisen, lyhythihaisen, etten läkähdy se päällä. Oikeasti tuo vihreä väri on ihana, valokuvassa vähän pliisu.)

Iltapäivällä menin lasten synttäreille. Lahjaksi vein kirjoja. Kirja vaan on hyvä lahja, ainakin antajalle mieleinen... Kivat juhlat ja pöydässä paljon syötävää hiihtäjälle. Ennen naiset laskiaisena kampasivat hiuksiaan pitkin päivää. Minä kerkesin omiani vähän sukimaan vasta juhlakodissa.

Punainen takki Pietari-New York

Tein itse ensimmäistä kertaa itselleni talvitakin varmaan reilut kymmenen vuotta sitten. Punainen polvipituinen villakangastakki. Hieman levenevä helma ja hihansuissa ja helmassa punaista samettia. Takki on kestänyt yllättävän hyvin. (Se ei kyllä ole ollut ainoa talvitakkini, eikä aina käytetyinkään.) Aikoja sitten vuori hieman repesi. Jos olisin korjannut silloin...nyt se on vailla mahdollisuuksia. Muutama vuosi sitten huomasin samettien olevan aika nuhjaantuneet. Viime talvena katselin, että itse villakangaskin alkaa vedellä viimeisiään. Pari vuotta olen miettinyt millaisen takin haluaisin punaisen tilalle. Siisti musta polvipituinen villakangastakki olisi kiva, kaunis ja käytännöllinen. Mutta sittenkin, haluaisin samanlaisen punaisen takin. (nyt vähän siistimmmin tehdyn) Se on ehkä vielä tylsempää ja mielikuvituksettomampaa kuin musta villakangastakki.
Löysin vanhan lehtileikkeen. Tuota punaista samettitakkia ihailin ennen kuin tein oman punaisen takkini. Hetken olin jo tehdä New York tekstin alta löytyvän venäläistyyppisen takin, mutta sitten ajattelin realistisesti loskakelejä, samettia, pituutta sekä omaa, huomattavasti kuvan takkia arkisempaa elämääni.
Sitten punainen takki löytyi venäläisen romaanin kannesta. Minulla on hämärä muistikuva, että tuota samaa kantta toljotin ennen ensimmäisen takkini ompelua. (Tuommoinen karvalakkikin olisi kiva!)
Johdatustako? Kohtalo? Ehkä teen punaisen takin, taas. Päädynkö järkevään pituuteen, vähään samettiin? Vai enemmän samettia ja vähän turkista? Takin sijaan ajattelin ommella muutaman paidan. Lähes koko vaatekaappini tuntuu tylsältä ja kaipaa uudistamista. (Tai sitten on kyse paljon suuremmasta eksistentiaalisesta ongelmasta, jonka vain siirrän vaatteisiin, suljen vaatekomeroon.) Talvitakki odottakoon ensi syksyyn. Ehkä ajatukset tässä selkiintyvät reilun puolen vuoden aikana. Tai punaisen takin korvaaja odottaa tulemistaan vielä yhden vuoden lisää.

Älä tallaa nurmikoita!

On paljon asioita mitä en voi käsittää. Yksi pienistä tämmöisistä käsittämättömistä asioista on joka puolella lisääntyneet "Läpikulku kielletty" ja muut kieltotaulut. Ymmärrän kyllä, että on ärsyttävää, jos jatkuvasti vierasta porukkaa ramppaa taloyhtiön alueella tai viereisen päiväkodin lasten vanhemmat käyvät autoillaan kääntymässä pihalla. Mutta näitä kylttejä tuntuu löytyvän nykyään joka aidalta ja seinältä. Kertooko se jotain suunnattomasta yksityisyyden tarpeesta ja oman reviirin suojelusta? Yhden rivitalon kulmilla kun näin läpikulku kielletty -kyltin, en ollut edes tiennyt että siitä pääsee kulkemaan läpi. Kyllä houkutti sen jälkeen mennä siitä, ihan vaan katsoa, että ahaa, tänne tämä reitti johtaa! Toisen rivitaloalueen vierestä kulkee paljon suorempi ja lyhyempi kävelytie kuin reitti talojen välistä. Ehkä ne kaikki kyltit ja aidat on laitettu vieraita kakaroita varten: täällä ei leiki kuin meidän omat lapset! Kuvassa olevaa polkua pitkin ei pääse oikaisemaan kuin parille talolle. Ja koska tuo pitkän heinän ja lahojen omenapuiden alue ei ole kenenkään yksityistä, omaa takapihaa, kieltääkö tuo kyltti niitä muutamia asukkaita menemään oikopolkua koteihinsa? Polusta päätellen ei ole kielto tehonnut. Tai sitten polku on heille ja kyltti satunnaisille seikkailijoille, käsky pysyä kaukana. Olisiko ollut mitenkään mahdollista tehdä itse (halvemmalla?) kauniimpi kyltti kuin tuo keltainen? Viime syksynä pyöräilin kauniin vanhan punaisen puutalon ohi, missä nykyään on päiväkoti. Kauniiseen punaiseen puuaitaan oli kiinnitetty iso keltainen kyltti punaisin reunuksin. Siinä luki mustin kirjaimin, että parkkeeraaminen aidan vieressä on kielletty. Se näytti vielä kamalammalta ja kokonaisuutta pilaavammalta kuin tuo kuvan kyltti. Eikö olisi mahdollista sanoa tästä parkkeerauskiellosta vanhemmille ja aina syksyn ja kevään alussa lähettää muiden tiedotteiden mukana myös muistutus parkeeraamisesta? Tiedän, olisihan se mahdollista, mutta mitä luultavimmin se ei toimisi. Aina olisi muutamia vanhempia, jotka eivät muistaisi tai eivät välittäisi. Ehkä me uskomme vain virallisia kelta-punaisia kieltokylttejä. Ehkä ihmisten käytös muita ihmisiä ja muiden omaisuutta kohtaan on niin huonoa, että kylttejä tarvitsee ripustaa kaikkialle. Ehkä sietokyky kestää muiden ihmisten olemassaoloa on heikkoa. Ehkä yksityisyyden varjelu ajaa aina ohi kauneuden.

Nuoria, vanhoja

Yhdestä pikkutytöstä on tullut vanha. Ehkä parhaat vanhojen tanssit missä olen koskaan käynyt. Pieni koulu, vähän pareja, kaikki näkyi hyvin, oli tilaa tanssia, tanssijoiden tunnelma vaikutti rennolta. Ja kahvitarjoilukin oli mitä mainioin! "Minun vanhani" oli, tietenkin, kaikkein ihanin. Nauroi, kun tunnisti meidät yleisöstä, hymyili tanssiessaan.

Kuvat tansseista oli heikkoja, hämäriä, ohi pyörähteleviä pareja. Tykkään valtavasti noista tulppaaneistakin, saavat sijaistaa vanhoja. Hento vaaleanpunainen, kasvunvihreä ja raikas vaaleansininen kuvastaa hyvin nuoria illan vanhoja.

Pohjoinen ulottuvuus

Ostin kirja-alesta aivan törkeän halvalla kirjan missä on aivan mielettömän upeita kuvia. Mireille de la Lezin ja Fredrik Granathin Jääkarhun maa, uhanlainen arktinen luonto.

Lensin kerran, vuosia sitten Amerikkaan Atlantin yli tapaamaan ystävääni Los Angelesiin. Matkalla oli mahdollisuus nähdä Grönlanti ilmasta. Jos istui lentokeneessa oikealla puolella. Minä istuin väärällä puolella. Palatessa oli yölento. Muutamaa päivää ennen kuin lähdin takaisin kotiin, ystäväni äiti ja sisko tulivat sinne. Kysyin innoissani: "Näittekö te Grönlannin?" Ystävän äiti vastasi: "Mitä siinä on näkemistä? Sehän on pelkkää jäätä."