Luen Axel Munthen Lumottua saarta. Toisen luvun kertojaminä teki lelu-antropologisia tutkimuksia.
"Tieteelliset lelut olivat miltei tuntemattomia muutama kymmenen vuotta sitten - nämä jouets scientifiques, jotka lelukaupoissa nauttivat niin korkeata arvoa ja kenties eniten viehättävät nykyajan lapsia. La tranquillité des parents et l'instruction des enfants - vanhempien rauha ja lasten opetus - on näiden lelujen tunnus. Niin, siitä ei ole epäilystä, etteikö lasten opetuksesta olisi huolehdittu, mutta mitä tulee heidän mielikuvituksestaan, nyt kun joululahjatkin antavat oppitunteja kemiassa ja fysiikassa? Ja kaikki tämä keinotekoisesti lisätty nykyaikainen tiedonjano, eikö se karkoita sitä ruusuisten unelmain runoutta, joka on heräävän ajatuksen aamunhohde? Ehkä olen väärässä, mutta minusta väliin tuntuu, että lastenkamareissamme on nyt vähemmän naurua kuin ennen vanhaan, että lasten kasvot käyvät yhä totisemmiksi."
Ikävämpinä päivinä maailmaa katsellessani ja kuunnellessani, pelkään että mielikuvitus on katoava luonnonvara.
Olen nukkunut muutamana yönä lumilinnassa. Ensin vähän pelotti, jos yöllä vierailulla käy eläimiä. Sellaisia pieniä jyrsijöitä. Tai jääkarhun käpälä vilahtaa oviaukossa. Aamulla sinne ei tee mieli jäädä köllöttelemään, mutta illalla on hauska olo, katsella kaartuvaa lumikattoa yläpuolellaan. Lumiseinät vaimentavat ääniä. Kuin olisi pienessä valkoisessa karhunpesässä. Lumilinnassa, iglussa, lumotulla höyhensaarella.
Jossain Astrid Lindgrenin kirjassa Marikki ja Liisa liukuvat joen jäätä pitkin onnellisen riehaantuneina, niin riehaantuneina, että he unohtavat aamupalan ja kertoa vanhemmilleen retkestään. He ihailevat jäätä ja joenvarren huurteisia puita. Talven kauneus, kaikki on lumottua, he tuntevat olevansa sadussa. Jossain vaiheessa kiva muuttuukin pelottavaksi, lumous noituudeksi. Marikki ja Liisa ovat väsyneitä, nälissään ja aikaisemmin hauskalta kuulostanut määränpää onkin paljon kuviteltua kauempana. Mutta miksi niin usein muulloinkin lumous muuttuu pelottavaksi, kaunis vaaralliseksi? Miksi mielikuvitus niin helposti valitsee risteyksessä sen synkän ja kamalan tien?
On paljon asioita mitä en voi käsittää. Yksi pienistä tämmöisistä käsittämättömistä asioista on joka puolella lisääntyneet "Läpikulku kielletty" ja muut kieltotaulut. Ymmärrän kyllä, että on ärsyttävää, jos jatkuvasti vierasta porukkaa ramppaa taloyhtiön alueella tai viereisen päiväkodin lasten vanhemmat käyvät autoillaan kääntymässä pihalla. Mutta näitä kylttejä tuntuu löytyvän nykyään joka aidalta ja seinältä. Kertooko se jotain suunnattomasta yksityisyyden tarpeesta ja oman reviirin suojelusta? Yhden rivitalon kulmilla kun näin läpikulku kielletty -kyltin, en ollut edes tiennyt että siitä pääsee kulkemaan läpi. Kyllä houkutti sen jälkeen mennä siitä, ihan vaan katsoa, että ahaa, tänne tämä reitti johtaa! Toisen rivitaloalueen vierestä kulkee paljon suorempi ja lyhyempi kävelytie kuin reitti talojen välistä. Ehkä ne kaikki kyltit ja aidat on laitettu vieraita kakaroita varten: täällä ei leiki kuin meidän omat lapset! Kuvassa olevaa polkua pitkin ei pääse oikaisemaan kuin parille talolle. Ja koska tuo pitkän heinän ja lahojen omenapuiden alue ei ole kenenkään yksityistä, omaa takapihaa, kieltääkö tuo kyltti niitä muutamia asukkaita menemään oikopolkua koteihinsa? Polusta päätellen ei ole kielto tehonnut. Tai sitten polku on heille ja kyltti satunnaisille seikkailijoille, käsky pysyä kaukana. Olisiko ollut mitenkään mahdollista tehdä itse (halvemmalla?) kauniimpi kyltti kuin tuo keltainen? Viime syksynä pyöräilin kauniin vanhan punaisen puutalon ohi, missä nykyään on päiväkoti. Kauniiseen punaiseen puuaitaan oli kiinnitetty iso keltainen kyltti punaisin reunuksin. Siinä luki mustin kirjaimin, että parkkeeraaminen aidan vieressä on kielletty. Se näytti vielä kamalammalta ja kokonaisuutta pilaavammalta kuin tuo kuvan kyltti. Eikö olisi mahdollista sanoa tästä parkkeerauskiellosta vanhemmille ja aina syksyn ja kevään alussa lähettää muiden tiedotteiden mukana myös muistutus parkeeraamisesta? Tiedän, olisihan se mahdollista, mutta mitä luultavimmin se ei toimisi. Aina olisi muutamia vanhempia, jotka eivät muistaisi tai eivät välittäisi. Ehkä me uskomme vain virallisia kelta-punaisia kieltokylttejä. Ehkä ihmisten käytös muita ihmisiä ja muiden omaisuutta kohtaan on niin huonoa, että kylttejä tarvitsee ripustaa kaikkialle. Ehkä sietokyky kestää muiden ihmisten olemassaoloa on heikkoa. Ehkä yksityisyyden varjelu ajaa aina ohi kauneuden.
