Luen Axel Munthen Lumottua saarta. Toisen luvun kertojaminä teki lelu-antropologisia tutkimuksia."Tieteelliset lelut olivat miltei tuntemattomia muutama kymmenen vuotta sitten - nämä jouets scientifiques, jotka lelukaupoissa nauttivat niin korkeata arvoa ja kenties eniten viehättävät nykyajan lapsia. La tranquillité des parents et l'instruction des enfants - vanhempien rauha ja lasten opetus - on näiden lelujen tunnus. Niin, siitä ei ole epäilystä, etteikö lasten opetuksesta olisi huolehdittu, mutta mitä tulee heidän mielikuvituksestaan, nyt kun joululahjatkin antavat oppitunteja kemiassa ja fysiikassa? Ja kaikki tämä keinotekoisesti lisätty nykyaikainen tiedonjano, eikö se karkoita sitä ruusuisten unelmain runoutta, joka on heräävän ajatuksen aamunhohde? Ehkä olen väärässä, mutta minusta väliin tuntuu, että lastenkamareissamme on nyt vähemmän naurua kuin ennen vanhaan, että lasten kasvot käyvät yhä totisemmiksi."
Ikävämpinä päivinä maailmaa katsellessani ja kuunnellessani, pelkään että mielikuvitus on katoava luonnonvara.
Olen nukkunut muutamana yönä lumilinnassa. Ensin vähän pelotti, jos yöllä vierailulla käy eläimiä. Sellaisia pieniä jyrsijöitä. Tai jääkarhun käpälä vilahtaa oviaukossa. Aamulla sinne ei tee mieli jäädä köllöttelemään, mutta illalla on hauska olo, katsella kaartuvaa lumikattoa yläpuolellaan. Lumiseinät vaimentavat ääniä. Kuin olisi pienessä valkoisessa karhunpesässä. Lumilinnassa, iglussa, lumotulla höyhensaarella.
Jossain Astrid Lindgrenin kirjassa Marikki ja Liisa liukuvat joen jäätä pitkin onnellisen riehaantuneina, niin riehaantuneina, että he unohtavat aamupalan ja kertoa vanhemmilleen retkestään. He ihailevat jäätä ja joenvarren huurteisia puita. Talven kauneus, kaikki on lumottua, he tuntevat olevansa sadussa. Jossain vaiheessa kiva muuttuukin pelottavaksi, lumous noituudeksi. Marikki ja Liisa ovat väsyneitä, nälissään ja aikaisemmin hauskalta kuulostanut määränpää onkin paljon kuviteltua kauempana. Mutta miksi niin usein muulloinkin lumous muuttuu pelottavaksi, kaunis vaaralliseksi? Miksi mielikuvitus niin helposti valitsee risteyksessä sen synkän ja kamalan tien?
