Hyvää uutta vuotta!

Kolme hullua akkaa lähti talviretkelle. Kaksi oli jo aiemmin testannut reitin. Mukaan ajateltiin houkutella englantilainen nuorukainen, jonka tyttöystävä oli päivän töissä. "Yes yes, exotic trip, winter wonderland, you know." Säälimme kuitenkin nuorukaista ja jätimme hänet nukkumaan. (Ja suunnittelimme nimittävämme häntä myöhemmin nössöksi.) Kävelimme seitsemisen kilometriä järven jäällä umpihangessa. Sitten rantauduttiin ja syötiin retkieväät; kahvia, leipää, ässiä ja marmelaadia. Ennen paluumatkaa vielä liukurilla laskettelua. Kaksi "pehmeää laskua" ennen todellista koetusta, pitkää ja jyrkkää mäkeä. Nämä eivät siis olleet mitään mäenlaskupaikkoja, kunhan lasketeltiin rannalta järven jäälle. Ajateltiin kesällä tulla tarkastamaan laskupaikat, jotta voidaan sitten ihailla rohkeuttamme, kun katsomme jyrkähköä putousta veteen, esteinä vain kivet ja männyt ja katajat. Takaisin kävelimme tietä pitkin, matkaa kertyi suunnilleen seitsemän kilometriä tietäkin pitkin. Jouduimme väistämään aura-autoa ja yksi umpihankeen tottunut muisti varoitella aura-auton jättävän tienpinnan liukkaaksi. Yleisillä teillä kävellessämme tajusimme myös näyttävämme umpihangessa rämpijöiltä ja umpihangessa laskijoita, mm. allekirjoittaneen pitkät, farkkujen lahkeiden päälle vedetyt villasukat oli kokonaan valkoisten lumipampuloiden peittämät. Mielettömän hauska talviretki ja upea vuoden aloitus! Suunnittelemme jo seuraavaa rämpimiskohdettamme.

Laiskan pulleana

Aamulla myöhään mietin josko lähtisin hiihtämään. Sitten yo-tyttö tarvitsi printteriä ja tuli käymään. Juttelimme suklaasta, karkeista, joululahjoista, joulukuusista (me molemmat rrrakastamme joulukuusia) ja siitä kuinka heidän koira varasti kinkun. Juttelimme televisio-ohjelmista, kuinka Muodin huipulle ja Huippumalli haussa olisivat paljon parempia, jos niissä ei olisi niitä typeriä riitoja ja haukkumisia, olisi pelkkiä mallikuvauksia ja kuvien katsomista ja vaatteiden suunnittelua ja tekemistä ja esittelyä. (Kerran pohdimme tosissamme aihetta "jos sairastuisin vakavasti mystiseen tautiin, haluaisinko lääkärikseni Housen". Olen todellakin niin säälittävä.) Juttelimme malleista, erityisesti aavikon kukasta Waris Dirienista ja Irina Pantajevasta ja tyttöjen silpomisesta. Lopuksi vielä jostain kevyemmästä, koska ei ole kiva lopettaa ikävään aiheeseen. Siinä menikin puoli yhteen saakka aamutakissa ja päätin jättää hiihdot väliin.

Nyt menen leipomaan isälle syntymäpäiväkakkua. Suurta harvinaisuutta. Raukka on tainnut saada (ainakin minun elinaikanani) ikioman syntymäpäiväkakun vain muutamana tasavuosipäivinä. Yo-tytön pikkusisko kun kuuli tästä pienenä tyttönä, hän oli syvästi pahoillaan isäni puolesta. Niinpä hän päätti järjestää isälleni syntymäpäiväjuhlat. Harmikseen hän oli juuri silloin joululomalla mummillaan. Muutaman päivän myöhässä hän toi sitten leivoksia ja vanhempansa juhlimaan.

Kuvien rintakoruja leijaili muutamien kuusien alle jouluksi. Jämistä tehty (vuoristo) jäi oman paidan rinnukseen.

Ajat ovat muuttuneet, ja me niiden mukana

Löysin kirjaston tuo tullessasi, vie mennessäsi -hyllystä Fred Dietrichin kirjan vuodelta 1960 Vauhtia ja valtateitä, kirja laivoista, rautateistä, autoista ja lentokoneista.

"Voimme odottaa, että kaikilla suuremmilla kaupungeilla on viidenkymmenen vuoden kuluessa oma ilmataksiliikenteensä. Asutuskeskusten välillä liikennöivät pystysuoraan nousevat koneet, jotka eivät tarvitse kiitoratoja. Eikä sekään aika ole kaukana, joilloin kaukoliikennettä voidaan ryhtyä hoitamaan raketeilla!"
Hmm, vuodesta 1960 viisikymmentä vuotta eteenpäin...missä on ilmataksiliikenteemme?


"Nämä näkymät kuitenkin kalpenevat sen mahdollisuuden rinnalla, että me ehkä piankin voimme lähteä tähdeltämme ja tehdä matkan neljänteen ulottuvuuteen, aikaan."
Kirja siirtyi pohtimaan avaruuslentäjiä: "Avaruudenkulkijoilla ei siellä avaruudessa ole, enempää kuin heidän ympärillään olevilla esineilläkään, enää painoa - he leijailevat, ja jokainen heidän liikkeensä aiheuttaa voimakkaan vastavaikutuksen.... Emme voi sanoa, kuinka suuri on tästä johtuva sielullinen rasitus."
"Avaruuspuvut suojaavat tosin heidän ruumistaan, mutta kestävätkö hermot sen, mitä silmät näkevät ja hämmentyneet aistit tiedottavat? Emme voi sitä vielä sanoa."

-Kerouac...hmmm...eikös hän ollut sputnik?
Sumire ei tajunnut, mitä hän tarkoitti. Pidellen haarukkaa ja veistä koholla hän pohti hetken. -Sputnik? Tarkoitatko sitä ensimmäistä sateliittia joka laukaistiin avaruuteen viisikymmentäluvulla? Jack Kerouac oli amerikkalainen kirjailija. Kai he ajallisesti olivat samaa sukupolvea...
-Eikö kirjailijoita kutsuttu siksi siihen aikaan? Miu kysyi. Hän piirsi pöytään ympyrän ikään kuin penkoen jotakin muistoja täynnä olevaa maljaa.
-Sputnikiksi?
-Kirjallisen liikkeen nimi. Tiedäthän, kun kirjailijoita luokitellaan eri koulukuntiin. Kuten Shiga Naoga kuului Valkoisen koivun koulukuntaan.
Viimein asia valkeni Sumirelle. -Beatnik!
Miu paineli kevyesti suupieltään lautasliinalla. - Beatnik. Sputnik. En koskaan tahdo muistaa tuollaisia termejä. Ne ovat kuin Kenmuin restauraatio tai Rapallon sopimus. Muinaishistoriaa.

(Haruki Murakamin kirjasta Sputnik, rakastettuni)

Utopia
Human

tähti kirkas, tähti suuri

Kuulin toissa päivänä radiosta Robbie Williamsin Angelsin pitkästä pitkästä aikaa. Olipa se ihana. Tavallisesti en tykkää sen tyyppisistä slovareista lainkaan, mutta Robbie Williams osaa.
Joululauluja voisin kuunnella tähän aikaan vuodesta vaikka kuinka paljon. (Ilmeisesti harvinaisuus tällä saralla.) Angels sopinee myös jouluisten laulujen kategoriaan. Eilen muistin vihdoin jouluradion olemassaolon.

"Hanki itsellesi olkaimet!"

Joululahjojen teon välissä ompelin itselleni vyön. Olen suunnitellut jo pitkään "japanilaistyyppistä" vyötä ja nyt sitten tein sen ikään kuin ohimennen. Mekko johon tämä vyö oli tarkoitus liittää on vielä kesken. Ja kohtalon sanelemana ehkä jääkin keskeneräiseksi.* Ja sen verran kun kokeilin, niin ei se siihen mekkoon edes sopisi. Nauhat on huonosti ommeltu (kuten kuvasta näkyy!), kuviot piirretty nopeasti enempää miettimättä ja koonkin arvioin väärin; se voisi olla hiukka pienempi, selkäni, tai tässä tapauksessa mahani ei ole ihan niin pitkä kuin luulin. Olen tyytyväinen tuohon näppärään kaksipuolisuuteen, vaikka puna-musta yhdistelmä ei ihan niin kivalta näytä kuin oletin. Muutaman lievästi ivaavan kommentinkin olen jo vyöstäni saanut. Mutta enpäs lannistu! Tämähän voi olla vasta koekappale. Sen hienon, sopivan kokoisen ja "japanilaisemman" teen joskus myöhemmin. Ehkä sitten kun minulla on joku kiva vaate minkä kanssa sitä käyttää.

*Osin minusta ja osin minusta riippumattomista syistä mekossa on niin paljon virheitä ja ongelmia, että voi olla turha ja jopa hankala se valmiiksi tehdä.

Gaudeamus igitur!

Tänään lakitettiin syksyn ylioppilaat. Huomenna juhlistan vuosiluokkansa, ja isommankin otannan, ihaninta ylioppilasta. Vien lahjaksi Mastermind pelin. Ylioppilaat, nuo mastermindit! Tämä ylioppilas toki myös tykkää suunnattomasti tuosta pelistä. Täytyy kyllä sanoa, ettei tuo 2000-luvun pelilaudan modernisoitu ulkonäkö ole yhtä viehättävä kuin 1970-lukuisen. No, eihän nuoret ylioppilaat sentään ihan kaikkea voi saada. Pelin lisäksi ylioppilas saa rintakrossi Audrey Hepburnin, koska on kaunis kuin Audrey. Tuo y niin kuin ylioppilas toimittaa kortin virkaa.

Luin ja lauleskelin laulukirjaa johon oli koottu suosittuja lauluja koulujen musiikkitunneilta 1800-luvun lopulta 1960-luvun lopulle. Sieltä löysin mainion suomennoksen Gaudeamus igituriin.
Riemurinnoin veikkoset nuorna iloitkaamme, jälkeen nuoruusvuosiemme vanhuus saapuu vieraaksemme, kuolon kutsun saamme, kuolon kutsun saamme.

Hattarapäisen muka-arkkitehdin pilvilinnoja

Olin viime viikolla siskoni kanssa kaupassa. (Ikävänä siskona hoputin häntä vihannesosastolla ja glögivalikoimien luona.) Ennen ruokaostoksia kävimme lastenosastolla ja näytin siskolleni superkalliit, mutta aika ihanat Barbapapapehmot. Tietäen lapsuuden unelmani, siskoni sanoi: "Kun nykyään on tämmösiä Barbapapaleluja, tekeeköhän ne myös Barbapapojen taloa?" Lähes tulkoon vapisin kiihtymyksestä, tarrasin siskoni käsivarteen ja sanoin: "Etitään!" Vaikka tiesinhän minä, ettei semmoista lelua kuin Barbapapojen talo ole. Tosin onhan niitä Muumitaloja ja ponilinnoja ja vaikka mitä. Luultavasti se olisi ollut pettymys, semmoinen joku tylsästi toteutettu muovihässäkkä.

Tänä syksynä tajusin erästä unta kertoessani, että minusta olisi pitänyt tulla arkkitehti. Sillä näen unissani hämmästyttävän usein rakennuksia ja kokonaisia kaupunkeja. Hienoja, upeita, yksityiskohtaisia rakennuksia mitä en ole nähnyt valvemaailmassa ikinä missään. Unissani olen nähnyt uskomattomia kaupunkeja ja pystyn uneksimaan rekennuskokonaisuuksia. Todellisuudessa kolmiulotteinen hahmottaminen on välillä vähän vaikeaa (esim. piirrustus vrt. savityöt), en osaa liittää edes kaikkia tuttujen kaupunkien kaupunginosia toisiinsa kaupunkikokonaisuudeksi, menetän hämmästyttävän helposti suuntavaistoni sisätiloissa ja matematiikan taitoni ei ainakaan riittäisi arkkitehdiksi.

Kerroin ystävälleni arkkitehtiunista/unelmista. Hän sanoi, jos minä olisin arkkitehti, minä olisin niinkuin se yksi hullu, jonka monumentaalista kirkkoa rakennetaan vuodesta toiseen valmiiksi saamatta ja jälkipolvet tutkailevat kummissaan piirrustuksia: "Ai tähänkinkö torni?" Luulen, että ystäväni tietää minun pitävän suunnattomasti tuosta hullusta.

Ehkä minä teen itse itselleni ensimmäisen nukkekotini, semmoisen Barbapapatalon. En vaan tiedä miten ja mistä. Tai sitten minä vaan rakennan pilvilinnoja ja näen unia upeista rakennuksista. Barbapapojen nimi tulee ranskan sanasta hattara. Pilvenhattaroista linnoja ja tuulentupia.

An Architect's Dream